“Taide innosti rikkomaan

kaikki miehitysvallan

kiellot ja käskyt.”

Kun virolainen Leonhard Lapin, mies jonka  töitä on parhaillaan esillä Turussa Wäinö Aaltosen museossa, piirsi pikkupoikana lehdessä oleviin Leninin ja Stalinin kuviin  viikset, hänelle siltä istumalta selvisi,  mitä tarkoitetaan neuvostovastaisella toiminnalla. Poika sai  tuntuman oikeaoppiseen kommunistiseen järjestelmään ja sen henkilöpalvontaan: tuli pöllytystä omilta ja vierailta, oikein isän kädestä. Tietyt ihmiset ovat pyhiä ja koskemattomia. Piste.

Liekö taiteilija tuolloin jo oppinut, että oman ilmaisuvapauden puolesta olisi viisainta taistella hymy huulessa ja ovelasti. Lapin on käynyt pitkän taistelun  taiteilijana saadakseen esille moderneja näkemyksiään. Tie oli auki kansainvälisille yhteyksille vasta kommunistisen järjestelmän murentuessa laulavan vallankumouksen alkaessa 1988. Avantgarde mursi sittenkin miehittäjän selkärangan!

Kun katselee Lapinin töitä näyttelyssä, jolle hän on antanut nimen Merkit ja tyhjyys, alkaa ymmärtää kuinka toivottomalta on saattanut joskus tuntua taiteilijana oleminen, kuinkan turhauttavalta piirtää kuva, joka virallisesti torjutaan.

Mutta jotkut kuvat ovat yllättävän tehokkaita kuten yhteen kietoutuneet sirppi, vasara ja hakaristi tai surrealistiset kuvat armeijaelämästä: verinen kuvasarja, kipua pop-taiteen keinoin. Lapinin työt luokiteltiin virallisissa piireissä “sadismin propagandaksi”.

Useimmat työt eivät huuda sanomaansa, vaan ne antavat katsojalle miettimistä.

Tällaiset taiteilijat antavat uskoa siihen, että niin aukotonta vahtijärjestelmää ei olekaan, että se pystyisi tyrehdyttämään intohimoisen taiteilijasielun vapauden kaipuun. Kiellot voivat olla jopa auttamassa ja innoittamassa kuten Virossa, jossa Tallinnasta vireän taide-elämänsä ansiosta tuli 70-luvulla  joksikin aikaa Neuvostoliiton avantgarde-taiteen keskus.

Katsoja uskoo Lapinin sanoihin, että miehitysvuosina taiteen tehtävänä oli antaa ihmisille henkistä ravintoa, jota ei saanut ulkomailta tuoda tai edes käydä katsomassa. Taiteessa oli niille, jotka eivät uskoneet propagandaan, henkireikä koko muuhun maailmaan.

Mutta kas kummaa: mitä tapahtuu nykyisin  Pohjois-Koreassa? Tai ajatelkaa uiguureja – onhan näitä umpiopaikkoja nykyäänkin… Lystikseen voi mittailla mitä kotimaassa tapahtuu: mikä mellakka syntyi Kristian Smedsin Tutemattomasta sotilaasta, ja  Lempäälän Piippo-keskuksen Suomen surrealistit -nättelystä on poistettu vastikään Johannes Heinosen maalauksia  paikallisen sivistystoimenjohtajan Nina Lehtisen ja Lempäälän opiston rehtorin  Raili Reinin mahtikäskyllä hyvää makua loukkaavina. Huonosti kävi vapaa-ajattelijoiden mainoslauseellekin.

Ainakin pikkusieluinen suvaitsemattomuus istuu lujassa kuin Tattarin piki ja terva.

Ymmärrettävästikin Lapin ei kovin helli muistoja kommunistiajasta. Tuon ajan pähkähulluus kuvastuu hänen 1990-luvulla syntyneessä teossarjassa  Punainen porno. Tämä porno on eleganttia, terävää kritiikkiä.

Kaiken täsmällisesti kommunismin syvimmästä olemuksesta kertoo punalippua heiluttava, pyllistävä pornotähti. Taiteilija on ovelasti nähnyt sirpissä saman kaarevan muodon, joka muodostuu naisen  paljaiden kannikoitten väliin.

Kulutushyödykkeiden viivakoodi inspiroi taiteilijaa 2000-luvulla. Nämä kapitalistisen maailman jumalaiset ornamentit soivat taiteilijan käsittelyn jälkeen väreinä. Rahakkaat viivakoodit ovat Lapinin käsittelyssä muuttuneet. Ne muistuttavat nyt romanttisia  mummolan räsymattoja tai soivia spektrejä.

“Maalausprosessi opettaa, että henkinen ja aineellinen eivät ole olemassa erillään, vaan ne ovat yhdessä saman todellisuuden kaksi aspektia.–Kaikenlainen luova toiminta on ihmiselle merkityksen etsimistä.”