Kuvittelin kokemukseni riittävän, kun suostuin Vehmaan kirjastotädin Sirpa Ikala-Suomalaisen ehdottaman neljän satutuokion vetäjäksi, satumummoksi.
Niinpä…

Ensimmäisessä satutuokioksi kaavaillussa tilaisuudessa oli mukana  vappapöksyisiä perhepäivähoidossa olevia pyöreäsilmäisiä taapertajia, ujostelemattomia tarhaikäisiä ja muutama esikoululainen. Siis helppo juttu.
Niinpä….

Joukkue katsoo minua hiukan ujostellen. Ääneti. Siinä samassa teen virhelaskelman: näitä pitää rohkaista! Tässä siis ensiksi Kirsi Kunnaksen runo Kattila ja perunat. Luen eläytyen, tullaan kohtaan: “…… sanoi kattila ja nosti hattua”, samassa kaikki yhdestä suusta huutavat:
- PSHIII!
Innostuvat ja taas:
-  PSHIIIIII!.
…ei tule loppua, loppua…

Koska tämä meni hienosti ja melkein hulinaksi  jatkan Jukka Laajarinteen kirjalla Mummon kone. Loistokeksintö: kaikki innoissaan ja keksimässä heti, mitä seuraavaksi pannaan koneeseen.  Ääntään säästelemättä matkivat koneen pörinää. Jees, tämähän sujuu! Riemuissani huomautan, että kannattiko koneeseen nyt laittaa vasara, kun tuli pelkkiä koneen osia ja kone hajosi. Todisteeksi näytän kuvaa muttereista ja rattaista.
- Joooooo, huutavat kaikki.
Ei mitään moraalia. Vaippapöksyt ja tarhaikäiset eivät siis ymmärrä mitään esimerkiksi Kantin kategorisesta imperatiivista, päättelen. Ei mitään moraalia, hyvä kone rikottaisiin tuosta vaan. Masentavaa!

Sakki pitäisi saada hiljaiseksi. Siispä aion koettaa taikaa. Kirsi Kunnaksen runo: “Nyt on juuri oikea aika muurahaisen lentää kuuhun ja tehdä siellä sellainen taika, että namusia sataa suuhun.” Käsken kaikkien sulkea silmät ja avata suunsa. Kaikki kuuntelevat suu auki.

Taioin: Simsala-bim!
- Satoiko namusia suuhun?
- Eeeeiii, huutaa joukko pettyneenä. Yksi kuitenkin ymmärtää, mistä on kyse, siis pelkästä petoksesta, vai vain hänkö ymmärtää sadun ja toden eron.
-Mulle tuli suuhun raidallinen karamelli, sanoo Veera.

Kaikki katsovat Veeraa kummissaan ja Veera katsoo minua kuin häpeissään. Nyt siis ollaan  toden ja valheen,  opetuksen ja mielikuvituksen, sadun ja taian häilyvässä rajamaastossa.
- Hienoa Veera, yritän taikoa uudestaan myöhemmin, ymmärrän sentään sanoa.

Tartun Jukka Laajarinteen kirjaan Ruoalla ei saa leikkiä.
Luen nykyajan Midaksesta, jonka kädet sottaantuivat kebabin syönnistä ja sitten sottaantui tukka ja seinä ja äiti meinasi sottaantua. Piti mennä pesulle. Mitä tästä opimme?
- Äiti ei halaa likaista lasta! sanoo Liisa.
- Aina pitää pestä kädet, muuten tulee sikasellanen…flunssa, sanoo Kerttu.
- Älä koske mihinkään, sanoo Jukka-setä.

Kun heinää syö -kertomus herättää monien muistot omasta heinänsyönnistä. Ruohoa oli itsekukin kuitenkin syönyt vähemmän kuin lehmä, paitsi Miia, joka oli syönyt ruohosipulia. Mutta märehtiminen ei kaikilta onnistu. Leukoihin tulee liikettä, kun neuvon, että märehtiminen näyttää vähän purukumin jauhamiselta.

Puraisuja-jutun kohdalla koko joukko innostuu voivottelemaan, kun Kustaa puraisee kieltään, poskea, sormea, haarukkaa. Varpaan puremista pitää itsekin yrittää: onnistuu! Mutta sitä ei kukaan usko, että joku voi puraista silmäänsä. Nauretaan kamalasti.

Siunatuksi lopuksi yritän vielä uutta taikaa niiden karamellien saamiseksi suuhun. Kaikki kuuntelevat suu auki ja silmät kiinni.
- Tuliko se karamelli suuhun?
- Joooooo!
Narraavat minua, vanhaa ihmistä! Karamellit löytyvät vihreästä kassista.
Kettukaramellien taikavoima saa joukkion järjestäytymään jonoon. Kukaan ei yritäkään ottaa enempää kuin yhden: toisessa ihmisessä on  samalla lailla minä  kuin minussa itsessäni, luen kirkkaista silmistä.