Avainsanat
aistiminen, elämä, pakinaperjantai 23.1. aiheena kertomattomat tarinat, Pandoran lipas, toivo
Toivo
Valo tulee vasemmalta pehmeänä ullakon likaisen ikkunan läpi. Hiljaisuuden rikkoo joku ääni, siipien viuhke, valkoiset joutsenet, viestintuojat, lentävät kohti pohjoista. Nainen sivelee sormillaan pölyistä lipasta, ikuisesti utelias nainen raottaa kantta.
Pandora, älä avaa sitä! Älä avaa sitä!
Silkkipaperiin on kääritty jotain, Pandora, älä avaa sitä! Älä avaa sitä!
Paketin alla ristipistoin ommeltu seinätaulu. Kuutamo, soikeassa seinätaulussa mustat joutsenet uivat lammella. Ne lehahtavat kiiltävillä siivillään lentoon, räpyttelevät ahtaalla ullakolla sinne tänne. Pimeyttä, kärsimystä, sairautta! Silkkipaperi rasahtaa: kirja täynnä lapsellisella käsialalla kirjoitettua, räpyttelevää tekstiä.
Ensimmäisten sivujen välistä löytyy punaisesta villapuserosta nyhdettyä nöyhtää. Ja kiiltokuvia: sydän, kaksi valkoista kyyhkystä kantavat nokassaan ihmisen rinnasta kaivettua sydäntä, punainen ruusu, jota irtileikatut kädet pitelevät, punaposkiset pirullisesti hymyilevät enkelit perhosen siivet liimattuna ehkä pelkällä paperiliimalla niskaan. Toistensa klooneja, tukka käherretty, huulet riettaasti maalattuina, jakaus suorassa, kädettöminä, jalattomina, ruumiittomina. Mutta myös kaikki unohdetut kesät ja talvet, kaikki joulut, hiljaiset sadepäivät, lempeät sairaudet, pieni kuume ja polttava mustamarjamehu, appelsiinit, tyynystä ulos tunkeva höyhen.
Pandora, katso kuinka pöly kieppuu ilmassa, anna sen laskeutua kaikessa rauhassa. Pane kirja kiinni. Sulje lipas, työnnä piiloon. Tätä pyyteetöntä rakkautta, hiljaista kultasadetta ei enää ole, se on pelkkä vääristynyt muisto, pane kirja kiinni. Sydän on kaivettu rinnastasi, kädet sidottu, piru istuu joka oksalla! Kaikki maailman vitsaukset, pahuus ja sairaudet, jääkylmä, likainen maailma, jonka ilmaa hengität ahnehtien.
Tutkija sulkee lippaan. Hän hymyilee, pyyhkäisee vielä sormenpäillään lippaan kantta. Hän hymyilee, tutkijana tietää, mitä Pandoran lippaaseen jäi. Tutkija nostaa lippaan hyllylle odottamaan. Siitä sen joku toinen löytää.
Unen ja ajatuksenvirran kaltaista, menneeseen aikaan kuuluneista esineistä alkunsa saanutta tekstiä. Siinä aika tuntuu vääristäneen irvikuvaksi sen mikä kerran oli ylevää, ainakin silloin sellaisena pidettiin. Mutta samalla kirjoittaja antaa ymmärtää, että siinä oli silti vielä muutakin, enemmän, jokin salaisuus, johon sisältyy toivo. Upeaa tekstiä!
Kiitos runopasanen, tuli mieleni niin hyväksi!
Kuin katsaus mieleen ja muistoihin. Aika väärentää muistot, keksii uusia. Parempi olla pöyhimättä liikaa lipasta. Olla vain tässä ja nyt.
Soljuvaa tekstiä, pelottavaakin, kauhua.
Pakko laittaa tähän liitteeksi Procol Harumin laulu, jonka tunnelma sopii mielestäni tekstiisi.
Onneksi Pandoran lippaaseen jäi vielä toivo! Kiitos laulusta.
Toivo, se on tärkeä juttu, vaikka lippaasta ryömisi esiin mitä tahansa. Pirullisiakin asioita. Piru on sekin myyttinen hahmo, jopa tyhmä. Sitä voi vetää nenästä.
Hyvin olet kertonut, kuvaillut kertomattoman tarinan.
Moni kakku on myös päältä kaunis, mutta silkkaa silppua sisältä. Koristeellisen rasian sisällä voi ollakin silkkaa sontaa jota ei kannata pitkään kaivella. Sontakasa on sontakasa, ei mitään muuta.
Piti vielä jatkaa…kun tuosta tarinastasi tuli mieleen sekin, että “tässä ja nyt” on itseasiassa menneen ja tulevan leikkauspiste, hetki joka on joka hetki ohi, mennyt.
Menneestä kannattaa ottaa opiksi. Jos tässä ja nyt oivaltaa jotain menneestä, se muuttaa myös tulevaa. Sen verran kannataa luoda katsetta taaksepäin, kurkata menneeseen.
Hyvä, noin se menee. Ja jo vanhan, kerrotun tarinan mukaan Pandoran lippaasen jäi toiv kaikkien sairauksien ja ihmiskunnan vitsausten päästessä karkuun. Se on hyvä muistaa nykyäänki.
Tosi vetävä sävelmä, tuttukin.;D
Oikein mukavaa viikonloppua, Hymyilevä Tuula.<3
Samoin sinne. Toivo paremmasta elää!