Otto Mäkilän onnenhevonen laiduntaa kukkaniityllä mutta myös kaupungeissa majailee onnenhevosia.
*
Kannan vasemmassa kädessäni torilta ostamaani amppelitomaattia. Oikeassa kädessä puristan laukkuani, ties mitä hampuuseja ja varkaita tulee vastaan tällä kävelykadulla. Tuossa jo ensimmäinen eukko ojentamassa Herätkää-lehteä, tuossa Punaisen ristin hymyilevä joukko-osasto , tuossa Greenpeacen miehet, tuossa Amnestyn taistelijat, tuossa eläinaktivistit, tuossa umpihumalainen huutelemassa, äänekästä nuorisojoukkoa. Ja sitten tätä rummunpäristystä, haitarinsoittoa, huilunluritusta.
Rietas vanha ukko, mikä lie romaani, hymyilee minulle, soittaa jotain soitinta, sellaista balkanilaista vehjettä: blim-blim-blom… Tapailee jotain tuttua sävelmää, ohi vaan reippaasti. Käännän päätäni ja katson uudelleen: ukko hymyilee, on ykskaks muuttunut kreetalaiseksi santourinsoittajaksi: kreetalainen nauraa mustan pääliinan hapsut otsalla tanssien. Itse Zorbashan se siinä. Ihminen.
Lasken amppelitomaatin maahan, etsi kukkarostani kolikot. Laskiessani niitä ukon tyhjään santourikoteloon näen kuinka vieressä oleva Onnenhevonen nostelee siroja jalkojaan, ravistelee päätään niin että harja heilahtaa, tekisi mieli silittää sen päätä, sen kylkiin kiinnitetyt kunniamerkit ja eri maiden rahat kilisevät, tyhjää kilisevät, kun vaaleanpunainen onni ryöppyää kuplivana sampanjana ympärillä, omena hevosen selässä alkaa tanssia sirtakia. Ja kreetalainen soittaa, soittaa! Ihminen.
- Olen ihminen!
Ukko kuiskaa minulle:
- Bombolino.
Kun käännän taas pääni ja tartun amppelitomaattiini, tiedän, että kaikki on ihan tavallista. Ja hyvin tiedän senkin, että Bombolino Kazantzakisin Zorbaksessa oli vanha hutsu, unelmoiva ja maalattu, hylätty, elähtänyt, mutta elänyt. Hyvin mies tietää. Ilman unelmia ei voi elää. Eikä myöskään kuolla:
“En toivo mitään, en pelkää mitään – olen vapaa.”
