Jo Ateneumin Picasso-näyttelyn satametrisessä jonossa on hauskaa kuin 70-luvulla Turussa perjantai-iltana Hämeenporttiin pääsyä odottavien huojuvassa joukkiossa.

Tätä miestä kannatta odottaa vaikka vesisateessa. Picasso ei leperrellyt typeryyksiä luovuudesta. “Minä en etsi, minä löydän“, hän sanoi itsevarmasti. Siinä vasta mies! Kapinallinen, joka viis veisasi muista, viittasi kintaalla modernien maalareiden ajatukselle, että abstrakti maalari ilmentää erityisesti henkisyyttä taiteessaan.
Tämä mies oli aistillinen ja maanläheinen. Hän kuvasi maskuliinista himoa suoraan ja hienostelematta. Eikä tämä mies koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi.
Tänä päivänä eläkeläistäditkin  nyökyttelevät innoissaan, rakastavat Picasson taidetta.

Miehellä oli aina tekemisen meininki. Työprosessi oli niin tärkeä, että  ateljeen ovi oli lukossa. Kuva synnytti toisen, kuvan tekeminen oli jatkuva prosessi, epäjärjestys oli vain harmonian jännittävämpi puoli, muodot ja merkitykset kääntyivät ja vääntyivät oikullisen mielen mukaan, taide ja elämä sekoittuivat.
Picasso itsekin oli taideluomus, naiset ja tyylit vaihtuivat, meno jatkui, luomisvimma säilyi. Raha ei merkinnyt mitään: maestro maksoi yhden Ranskan loistohuviloistaan vaihtamalla sen pieneen asetelmaansa.

Tämä Ateneumin näyttely on elämysmatka, kuin ensimmäinen käynti Linnanmäellä. Pieni näyttelyesite on selkeä opas mestarin eri tyylikausiin, pari tunti vierähtää kevyesti, etkä väsy. On riemullista tunnistaa kirjoissa tai postikortissa nähty työ, sitä tervehtii kuin vanhaa tuttua, siinä se on nyt elävänä.
Ensin pitää kyllä tervehtiä Picasson Omakuvaa ja sinisen kauden barcelonalaista Parittajaa; katsokin silmät auki, vain parittajan toinen silmä on sokea, ei sinun!
Ahmin.

Kuljen Picasson töiden viitoittamaa tietä, yritän varastaa niistä hetken sieltä, toisen täältä.  Ei,  antaa mennä yhtenä vuoristoratana!

Innostun etsimään pyörän satulasta ja ohjaustangosta koottua Härän päätä, josta näin kuvan lehdessä. Kuljen kubismin ja surrealismin läpi, kylven kylpijänaisten kanssa, näen itseni joskus groteskeissa maalauksissa ja pronssiveistoksissa, Suudelmasta menen pyörryksiin, nauran itselleni, kun yritä avata pienen pienetä Pukukopin ovea, tervehdin hurmaavia, arvoituksellisia ja värikkäitä naisia, itken itkevän naisen mukana, olen ilkeä kissa ja raatelen linnun, pidän sylissäni rumaa vauvaa.

Sitten näen sen seinällä. Ovat nostaneet sen kovin korkealle. Olen pettynyt. Härkäkin on onneton siellä korkealla, se muistelee kaikkia niitä takapuolia, jotka ovat istuimella istuneet, sarvissa tuntuu ehkä satojen käsien kosketus aina vain heikompana. Jospa voisin ottaa sen alas ja antaa sille käydä kuten Picasso toivoi: sade ja tuuli romuttaisivat sen ja se muuttuisi samaksi romuksi, mistä se on luotu. Voi sinua raukkaa!

Lumoudun kuitenkin uudelleen härkä-teemasta kun katson Härkätaistelua, toreron kuolemaa. Verinen polttava hetki, hevosen suolet ulkona. Härkä vie voiton!
Antiikin Minotauroskin ilmestyi Picasson teoksiin 1920-luvun lopulla, sanotaan esitteessä. Härät ja Minotauoros-myytti olivat Picassolle myös keino kuvata kiihkeää seksuaalisuutta ja älyn ja vaistojen välisiä  ristiriitoja ihmiselämässä.
Olen  härän puolella, siinä eläin joka tekee mitä tahtoo, puolustaa vapauttaan loppuun saakka!

Vielä hetki grafiikan keskellä. Täällä yllättäen hurmio on lähellä: Minotauros hyväilee nukkuvan naisen kättä turvallaan! Härkä paljastaa herkän, rakastavan puolensa.

Kotimatkalla junassa yritän nukkua. Kuvat, koko Linnanmäki, palautuu mieleeni: Minotauros hyväilee turvallaan kättäni… Picasso, modernin taiteen villihärkä.

Suurten ikäluokkien ihmiset säilyttävät muistinsa lokeroissa  muutamia iki-ihania lapsuuden tunnelmia, sellaista sodanjälkeistä kodin, kesän auringon ja talven pakkasten onnea, lapsellista uskoa hyvyyteen, satuihin ja pieniin ihmeisiin.

Ensimmäisenä aina joulun alla tulevat mieleen ne ainoat oikeat joulukortit, salaperäistä tunnelmaa huokuvat lumiset maisemat, punalakkiset tontut kuusen takana, äiti leipomassa pipareita. Ja Kotiliesi-lehti, jonka kansikuvassa sama utuinen maailma: äiti ja lapsi, koti maalla, suloinen kesä. Joskus vanhojen kirjojen markkinoilta voit löytää Anni Swanin tyttökirjoja: Iris rukka, Sara ja Sarri, Pikkupappilassa…Tuttu, kotoinen henki kannen kuvissa.

Tunnelman on piirtänyt lähtemättömästi tuhansiin mieliin taiteilija Martta Wendelin, suomalaisen maalaiselämän, kodin, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulun kuvaaja. Nostalgisiin tunnelmiin pääsee vaikka heti, jos löytää Vehmaan  kirjaston pienen mutta tunnelmallisen Martta Wendelinin alkuperäistöiden näyttelyn.  Se on esillä vielä joulukuunkin.

Martta Wendelin -näyttelyn on koonnut kirjastotoimenjohtaja Sirpa Ikala-Suomalainen.  Tämän pippuripurkin taidenenä alkoi kutista hänen tutustuessaan Vehmaan Rautilassa 9-vuotiaaseen Viivi Nakariin ja kuullessaan, että hänen isoäidillään Inari Ollilla on paljon kauniita tauluja. Selvisi, että ne olivat taiteilija Martta Wendelinin töitä. Mutta työt olivat Tuusulassa asti, siellä missä Martta Wendelin asui koko ikänsä ja missä Inari Olli tutustui häneen 1960-luvulla.

- Ajoin taulujen  hakumatkalla ainakin 500 kilometriä, mutta kyllä kannatti, sanoo Sirpa Ikala-Suomlainen, haalin mukaan muutakin; postikortteja ja 30- ja 40-luvun Kotiliesiä.  Näytteillä on myös nuortenkirjoja, joiden kansikuvat ovat oikeita ja aitoja eli Martta Wendelinin kirjankuvitusta.

Akseli Gallen-Kallela on vaikuttanut paljon Martta Wendelinin kehitykseen taiteilijana. Molemmat työskentelivät samassa kirjankustantamossa 1920-luvulla. Ennen sotia toiminut taiteilijajoukko Marraskuun ryhmä vaikutti myös Wendelinin taidekäsitykseen. Työt saivat  modernia ilmettä.

1950-luvulta lähtien Wendelin paneutui lähinnä maalaamiseen. Vehmaalla on esillä suomalaistunnelmien lisäksi muutama Italian maisema. Sama utuinen ja romanttinen tunnelma niissäkin.

Leuhkikoon Turku modernilla ja totisesti hienolla kirjastollaan, mutta ylpeitä saisivat vehmaalaisetkin olla omasta kirjastostaan ja sen idearikkaasta Sirpa-emännästä, joka näyttää, että tasokkaan näyttelyn voi rakentaa pieneenkin tilaan.

- Lapsella pitäis olla äiti ja isä, sanoo  Liisa.
- Lapsen oikeus on kömpiä kaikkiin koloihin, sanoo Kalle
- Ettei varas varasta lapsia, sanoo Helena.
- Että talossa on seinät ja katto, sanoo Heikki.

Lapsen oikeudet täyttävät tänään 20 vuotta. Lapsen oikeuksien sopimus hyväksyttiin YK:ssa 20.11.1989.  Suomessa sopimus tuli voimaan 1991.

Tässä muutamia keskeisiä periaatteita:

** Lapsia ovat kaikki alle 18-vuotiaat. Kaikenlainen syrjintä lasta kohtaan on kiellettyä.

* Valtion olisi taattava lapselle oikeus hyvään elämään.

** Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus elää vanhempiensa kanssa, oikeus ilmaista mielipiteensä ja oikeus jä** rjestäytyä ja toimia erilaissa yhdistyksissä.

* Lapsen kunniaa ja mainetta ei saa halventaa.

** Vanhemmilla on viimekädessä vastuu lapsen kasvattamisesta, jota myös valtion on tuettava.

* Lapsen tausta on otettava huomioon; kunnioitettava lapsen etnistä ja uskonnollista taustaa. Pakolaislapsia on suojeltava.

** Lapsella on oikeus riittävään elintasoon ja oikeus ilmaiseen peruskoulutukeen, oikeus  kasvuun oman kulttuurin kunnioittamiseen, suvaitsevaisuuteen, omaan kieleen, uskontoon.

* Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin, taide-elämyksiin ja kulttuuriin. Lapsella saa teettää lasta vahingoittavaa työtä.

** Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kielletty samoin huumeet ja lapsikauppa. Lasta ei saa kiduttaa eikä häntä saa panna armeijaan ja sotaan, vangitseminen on sallittua vain äärimmäisissä tapauksissa viimeisenä keinona.

Lisää Unicefin sivuilta

Mielenkiintoista löytyy myös täältä. Ollaanko nyt tätä lakia säädettäessä lapsen vain jonkun muun asialla?

Huhheijaa nyt se riemu ratkesi, Turun seudulla valtuustoissa istuvat kuntalaisten ääni- ja muut torvet saavat nyt kuunneltavakseen uuden torven, nuorten aloitekanavan netissä. Tuuleen huutamista vain sikakova juttuko?

Perinteisesti nuoret viisveisaavat politiikasta, päätöksenteosta, vaikuttamisesta. Koska kukaan ei kuuntele ja kenelle muka kertoisi, ei vois vähemmän kiinnostaa. Nuorten aloitekanavasta on jo Turun seudun ulkopuolelta paljonkin kokemuksia. Joku nuorten tekemistä aloitteista on jopa johtanut tuloksiin, esim. Jyväskylässä aloite rock-kuoron perustamisesta.

Nuorilla on omat ircinsä ja facebookinsa. Nuori on hetken lapsi, joka mesettää ja lähettää tekstareita. Aikuisten vaikutuskanavat ovat tuntemattomia. Netissä toimivalla aloitekanavalla pyritään nyt pääsemään päättäjien kimppuun ja saamaan nuoria esittämään itseään  koskevia aloitteita. Nuoret voivat käydä myös kommentoimassa ideoita  ja  idean mahdollista jatkojalostamista. Kunnan nuorisotyötekijän aktiivisuudesta riippuu, miten asia etenee omassa kunnassa.

Turun seudun 12 kunnassakin nyt toimivasta aloitekanavasta tuskin sen kummempaa hyötyä on mutta mikä parasta: ei taatusti ole mitään haittaakaan. Joku nyt jo aktiivinen nuori voi sen sijaan helposti päästä esittämään ideoitaan, ja kun saa edes jonkin verran kavereitaan asian taakse  lähtee asia rullaamaan. Ja kas: yllättäen aloitetta  käsitellään jo valtuustossa. Nuorisotyöntekijä on tehnyt virallisen aloitteen.

Entä jatko? Esimerkiksi Mynämäessä se voisi edetä näin: valtuusto käsittelee asiaa ja todetaan lähes yksimielisesti , että kunnan rahat eivät riitä nuorison ehdottaman harrastetilan vuokraamiseen ja yksityisen bisnesmiehen rakennuttama maisemaa pilaava sählyyhalli kylän keskustaan tulevaisuudessa riittää harrastetilaksi nuorille. Järkikin sen sanoo: kylän keskustassa mopopojat muutenkin liikkuvat – ja ei kun sähläämään! Sitten valtuusto menee kahville.

Kanavan suosio ei ole yllättänyt, tuskin yllättääkään. Kokeilkaa itse innostuisitteko,  osoitteessa http://www.aloitekanava.fi/. Mutta nettiin mahtuu, moni asia häviääkin kuin ennen vanhaan pieru Saharaan.

Mutta mitäs tämä on: Mynämäessä nyt jo iltapäivällä kanavalla on ollut vilskettä: kymmenkunta ehdotusta. Käypä katsomassa tuosta yllä olevasta osoitteesta. Aktiivisia nuoria!

Kohtasin yllättäen rasistivanhuksen Turussa.
Rasistivanhus sai minut tuossa tuokiossa raivon valtaan. Näin älyttömästi käyttäytyvä vanhus  ei voi olla muu kuin luonnon oikku.

Yllättävä tapaus sattui odotellessani torin laidalla bussia. Katoksessa istui  minun sinne tullessa arvioni mukaan reilusti yli 80-vuotias mieshenkilö.
Istua törötettiin yhdessä. Hiljaisuus.

Sitten tulee bussi ja pysähtyy.  Bussista ilmestyy afrikkalaistaustainen mieshenkilö. Muovikassista tipahtaa pullo ja menee rikki. Mies potkii sirpaleita syrjään, turvalliseen paikkaan pois jaloista. Penkillä kököttävää vanhukseen alkaa tulla eloa. Vanhus alkaa huudella ja arvostella lasinsirujen potkimista. Huutelu jatkuu ihonvärin arvosteluna, vanhus käskee miehen painua sinne mistä on tullutkin. Kauemmaksi siis kuin Varissuo.

Minä  alan puolustaa poikaa. Vanhus kiihtyy ja alkaa sättiä minua. Minä alan sättiä vanhusta tyhmäksi rasistiukoksi. Vanhus sättii minua maalaiseksi. Minä sätin vanhusta syntymästään saakka yksinkertaiseksi turkulaiseksi.
Afrikkalaistaustainen katsoo ihmeissään, yrittää sanoa jotain suomeksi. Rasistivanhus kehottaa minua pussaamaan maahanmuuttajaa, mieluiten ahteria. Nimittelen vanhusta haudan partaalla hoippuvaksi lahopääksi.

Maanhamuuttaja alkaa selvästikin tuntea itsensä ulkopuoliseksi, unohdetuksi. Niinpä mies lähtee kävelemään. Hymyilee mennessään.

Miksiköhän?

Minäkö tyhmä?

Nyt en ymmärrä!

Viisaita  ovat voittajat, nämä, jotka pyrkivät “oman potentiaalin huipulle“. Kuten Jari Sarasvuo. Niin kuin Virpi Kuitunen, joka aina on pyrkinyt huipulle. Joskus ollutkin siellä.  Urheilu on huipulle pyrkimistä ja itsensä voittamista. Keinoja kysellään vasta jälkikäteen.

“Puhtain asein puhtaan asian puolesta!” Niiku.

“Konstit on monet“, sanoi sen sijaan akka, kun kusi, konttas ja kuto sukkaa.  Myös Jari Sarasvuo sai syksyn pimeydessä oivan aatteen tehdä  pururata tyttöystävälleen. Mikä tyyylikäs pikkujoululahja! Vihjeeksi muillekin.
Idearikas konsultti Jari Sarasvuo pistää kolme kylttiä lenkkipolun varteen. Se on siinä, lemmenrata!

Luovuutta ja idearikkautta! Ympäristötaidetta! Kyse on nyt “transformaatiopolusta“,  “meditatiivisesta harjoittelusta“. Mikäli joku uskoo Sarasvuon tulkintaa uudentyyppisestä pururadasta, jonka on lähes kokonaan tehnyt omasta päästään.

Tässä rakennusohjeita:
Kyltteihin kepaa vain englanninkielinen teksti ja nämä laudankapaleet pitää olla jonkun arkkitehdin suunnittelemia. Jotta rata olisi uskottava lemmenrata, niin ensimmäisessä pitää lukea Love more, se kun tarkoittaa rakasta enemmän. Toisessa voisi lukea Fight harder, se tarkoittaa taistele lujemmin, kolmannessa Fear less, mikä meinaa, että ei kannata pelätä. Lisänä led-valot.

Voi, kukapa tyhmä tursunperäläinen tumpelo  olisi osannut tuollaista lenkkipolkua armaalleen suunnitella? Ei kukaan.

Pohjoismaiden suurin sanomalehti, 120 vuotta täyttävä neljäs valtiomahti Helsingin Sanomat, kirjoitti tästä (14.11) kolmen kuvan kera.  Artikkelin laatija Esa Lilja osoitti, että tyhjästäkin voi nyhjäistä, jos ammattitaitoa on. Kiitos!

Paavin pää (yläpää) oli kovilla jo kondomeja kiellettäessä ja sikainfluenssa toi  nyt uuden pulman. Katolinen kirkko on tunnettu pyhästä vedestään, joka parantaa vaikka ei ehkä ole juomakelpoista. Kirkoissa on astia, johon uskovaiset upottavat sormensa ja ripsauttavat vettä päälleen.

Nyt on paavillekin selvinnyt, että vedessä voi olla pieniä olentoja, jotka levittävät tauteja.  Nämä näkymättömät kiusankappaleet pesiytyvät jopa pyhään veteen. Sikainfluenssa leviää!

Kun  syntinen ihminen upottaa sormensa tähän liemeen, riivaajat tarttuvat hänen sormeensa. Ihmisten uittaessa sormiaan he ovat myös tuoneet nämä pahantekijät altaaseen, jossa ne nopeasti lisääntyvät. Eikä niitä pysäytä mikään.  Saamarin siat!

“Pitäisikö siis pyhävesi kieltää? Ehkä Euroopan terveyskomissio kieltää senkin niin kuin Mussolinin fasistikaudesta muistuttavat krusifiksitkin koulujen seiniltä“, välähtää paavin päässä. “Toisaalta, kirkoista tosin ei kukaan ole kieltänyt krusifikseja, ei kai nyt sentään pyhää vettäkään, oli se kuinka saastunutta tahansa“, laskelmoi pyhä yksinkertaisuus.

Katolisen kirkon valantehneet insinöörit ratkaisivat kuitenkin pulman nopeasti: tehdään automaatti koulujen juoma-automaattien tapaan. “Sikojen geenit  jäävät omaan sormeen“, nauraa koko konklaavi. Esteettinen puoli hoidetaan niin, että tilataan automaatit kaikkiin kirkkoihin ja sijoitetaan ne vanhojen pyhävesiastioiden sisään.

Näin hauskoja ovat paavin keksinnöt.

Automaatin käytöä näet täältä. (Tulee heti mainoksen jälkeen)

Sitä on niin kaavoihinsa kangistunut, että televisiostakin katsoo ne samat tutut ohjelmat: uutiset ja ajankohtaista, luonto-ohjelmia, Midsommerin murhat, House ja elokuvia valikoiden. Tietenkin Uutisvuoto ja kolme pientä porsasta.

Rohkea tekee löydön: Strada! (tv1:llä).  Raikas kulttuuriohjelma, jossa ei yritetä olla rennon kultturelleja vaan tosissaan ollaan sellaisia.  Mistä on mahtaneet ilmestyä ruutuun tämä kaksikko Sanna Stellan ja Ivan Puopolo? On totisesti kaksikolla homma hallussa ja sana.
Kaksimetrisen Ivanin vanhakin täti syö silmillään, kuuntelee kuitenkin korvillaan. Samoin kuuntelee hyviä kysymyksiä tekevää Sannaa, tyttöä, joka ei teeskentele, on perehtynyt asioihin, ei diivaile ja selvästikin on eikä vain kuvittele olevansa intelligentti ja älykäs kuten kollegansa kuvittelee  Puoli seitsemän ohjelmassa.

Viime perjantaina Stradassa saatiin sitä mitä luvattiin:  tarkasteltiin mitä kulttuurissa tapahtuu ja etsittiin taustoja. Ja huomattiin sekin, että kulttuurissa on paljon muitakin kuin niitä iltapäivälehtien kissanristiäistapahtumien kiertäjiä.  Sitä paitsi osattiin mennä studiosta ulos.

Etsittiin ja löydettiin: silmät tapillaan tuijotin kahta valtavaa
lumipallohahmoa: haloo??  Suojapallon sisässä Sanna ja toisessa mies nimeltä Mika Bonanno, maailmanparantaja, joka oli saapunut Helsingissä pidettäville Lens Politica -festivaaleille. Hän on toinen The Yes Men -ryhmän johtoryhmästä. Se taas onkin aivan oma juttunsa. Keskeisenä teemana  on jekkujen tekeminen.

Jeesmiehet ovat luoneet nuo selviytymisasut, valkoiset pallerot, joiden sisään voi kätkeytyä. Maailma on vaarallinen paikka. Muutakin hurmaavan mukavaa ja järjetöntä (=järjellistä) miehet ovat lähinnä Amerikoissa kehitelleet; julkaisseet mm. vale-New York Times -lehteä kertoen uutisia tulevaisuudesta. Suomessakin ilmestyi samoihin aikoihin oma “tulevaisuusjulkaisu” Maaseudun Tulvaisuus. Vain yksi kirjain erottaa siis lehden oikeasta. Lehteä jaettiin Helsingissä ilmaiseksi.

Mitä tuolla muka saavutetaan? Ei mitään. Ja sekin on paljon näinä julmina aikoina. Huomaamme ainakin, kuinka helposti menemme ansaan, uskomme mitä tahansa, kun se sanotaan tarpeeksi arvovaltaiselta taholta. Se on paljon.

Kiinnostava tuttavuus oli myös ranskalainen suorasukaisesti seksistä kirjoittava, kokeneelta asiantuntijalta näyttävä Josiane Balasko. Panee uudessa kirjassaan miettimään, miten olisi ja kuinka kävisi,  jos keski-ikäinen nainen ostaisi seksipalveluja. (Taas eläkeläiset unohdettiin!)

Sanna vei kirjailijattaren tutustumaan suomalaiseen Marimekkoon. Vierailu myymälässä osoitti meille suomalaisille selvästi, mitä ulkomailla tästä ylimainostetusta krääsäpuodista ajatellaan.
Ranskatar ei ollut pennin vertaa kiinnostunut kummallisista luomuksista tai rumista, mustatäpläisistä mukeista.

Estetiikan alkeet.
“Se, mikä on, on.”
“Se, mikä ei ole, ei ole.”

Kun Turun yliopiston estetiikan luentosarjan vetäjä Tuomas Tolonen avaa suunsa ja antaa tulla täydeltä laidalta, kuolleetkin heräävät ja kuurojen korvat aukeavat. Tähän ei ole pystynyt moni maailman historiassa. Mutta Tolosenkin on nyt tyydyttävä siihen, että kuulevat korvat eivät korvaa kuulijan ymmärryksen pientä rajallisuutta.
Ilman Tolosta ajatteluun tottumaton olisi haudannut koko estetiikan törmätessään herra Immanuel Kantin transsendentaaliseen idealismiin, dogmaattisen metafysiikan kritiikkiin tai kategoriseen imperatiiviin.
Siinäpä königsbergiläinen superajattelija, jolla ei järki seissyt! Muusta en tiedä.

Kirjoittaessaan estetiikasta Kant puhuu mielikuvituksesta ja sen tärkeydestä. Taideteos synnyttää katsojassa ajatuskulun kohteen mukaan, tunteet pääsevät myös esille, olemme kuin unessa, josta sitten yhtäkkiä havahdumme. – Tämän ymmärrän.
Hän pohtii myös käsitettä “maku“, onko se synnynnäistä vai muotoutuuko se taideteoksia katsellessa. Siihen kuitenkin vaikuttaa luonto, mielleyhtymät elämään ja historiaan, sydämen tunteet, aikaisemmin tehtyjen teosten tunteminen. – Tämäkin on helppo käsittää.

Sen sijaan kategorinen imperatiivi mietityttää. Tarkoittanee ihmisen moraaliseen käyttäytymiseen liittyviä ehtoja. Ihminen etsii onnea.  Sen saavuttaakseen ihmisen pitää toimia oikein eli on täytettävä velvollisuutensa erilaisista haluista huolimatta.
Kun hyviä tekoja tehdään velvollisuudesta, silloin on kyse moraalisesta arvosta. Ihmisen on mietittävä kolmea asiaa: Mitä voin tehdä, mitä minun tulee tehdä ja mitä voin toivoa. Moraalisesti oikeat teot tuottavat myös esteettistä mielihyvää.

Hiukan pölyttyneeltä nykyihmisestä sen sijaan tuntuu, kun Kant puhuu “ylevistä ja kauniista kohteista“, jotka saavat mielikuvituksen toimimaan mielenliikutuksiin asti! Totta varmaan silloin ja ehkä joskus vieläkin. Tuosta samaisesta hurmioitumisesta Anna Kortelainen on kirjoittanut ihastuttavan teoksen Hurmio; 1800-luvulla taiteesta nautiskelevien tauti. Mutta kyllähän tauti on tuttu nykyäänkin: Arto Virtanen esseessään Picasso-näyttelystä (viimeisimmässä Parnasson numerossa) kertoo omasta hurmioitumisestaan, joka ei juurikaan eroa romantiikan tai myöhempien aikojen hurmioista kyyneleineen kaikkineen.

Kant sanoo kauniista näin: “Kaunista on se, mikä  miellyttää yleisesti ilman käsitteitä“.  Ja kirjoittaa yleensä näin monimutkaisesti: “Kauneus on kohteen tarkoituksenmukaisuuden muoto, sikäli kuin kohteessa havaitaan tarkoituksenmukaisuutta liittämättä siihen tarkoituksen miellettä“.
Ilmeisesti Kant tarkoitti sitä, että kun esimerkiksi tulppaanissa on muoto ilman mitään käytännön tarkoitusta, se on kaunis ensi silmäyksellä ja siihen mieltyy heti. Ei ala pohtia, mitä tarkoitusta varten se on juuri tuon muotoinen.

Olisiko Kantin mielestä maasta löytynyt hiottu kivi, jossa on reikä “kaunis”. Pohtisiko hän reiän tarkoitusta? Luokittelisiko hän vanhan kivikirveen luokkaan ei-kaunis, olisiko se jopa ruma? Taiteeksi tuskin luokittelisi, vaikka siinä on ihmisen käden kosketus, reikä. Nykytaiteilija sen sijaan  löytää vanhan pyöränsatulan ja ruostuneen ohjaustangon: siinäpä Picasson Häränpää. Olisi Kantilla ihmettelemistä.
Taiteilija näkee kaikessa uuden “tarkoituksen“.

Mitähän Kant olisi sanonut, jos hänen morsiamensa olisi repäissyt puseronsa auki ja paljastanut nuoret rintansa?
Olisiko Kant pohtinut niiden tarkoitusta ja pitänyt niitä kauniina vaikka niillä jokin selvä tarkoitus onkin, ja jatkanut kirjoitustyötä: “Se, mikä on, on.”  “Se, mikä ei ole, ei ole!”

Kuvittelin kokemukseni riittävän, kun suostuin Vehmaan kirjastotädin Sirpa Ikala-Suomalaisen ehdottaman neljän satutuokion vetäjäksi, satumummoksi.
Niinpä…

Ensimmäisessä satutuokioksi kaavaillussa tilaisuudessa oli mukana  vappapöksyisiä perhepäivähoidossa olevia pyöreäsilmäisiä taapertajia, ujostelemattomia tarhaikäisiä ja muutama esikoululainen. Siis helppo juttu.
Niinpä….

Joukkue katsoo minua hiukan ujostellen. Ääneti. Siinä samassa teen virhelaskelman: näitä pitää rohkaista! Tässä siis ensiksi Kirsi Kunnaksen runo Kattila ja perunat. Luen eläytyen, tullaan kohtaan: “…… sanoi kattila ja nosti hattua”, samassa kaikki yhdestä suusta huutavat:
- PSHIII!
Innostuvat ja taas:
-  PSHIIIIII!.
…ei tule loppua, loppua…

Koska tämä meni hienosti ja melkein hulinaksi  jatkan Jukka Laajarinteen kirjalla Mummon kone. Loistokeksintö: kaikki innoissaan ja keksimässä heti, mitä seuraavaksi pannaan koneeseen.  Ääntään säästelemättä matkivat koneen pörinää. Jees, tämähän sujuu! Riemuissani huomautan, että kannattiko koneeseen nyt laittaa vasara, kun tuli pelkkiä koneen osia ja kone hajosi. Todisteeksi näytän kuvaa muttereista ja rattaista.
- Joooooo, huutavat kaikki.
Ei mitään moraalia. Vaippapöksyt ja tarhaikäiset eivät siis ymmärrä mitään esimerkiksi Kantin kategorisesta imperatiivista, päättelen. Ei mitään moraalia, hyvä kone rikottaisiin tuosta vaan. Masentavaa!

Sakki pitäisi saada hiljaiseksi. Siispä aion koettaa taikaa. Kirsi Kunnaksen runo: “Nyt on juuri oikea aika muurahaisen lentää kuuhun ja tehdä siellä sellainen taika, että namusia sataa suuhun.” Käsken kaikkien sulkea silmät ja avata suunsa. Kaikki kuuntelevat suu auki.

Taioin: Simsala-bim!
- Satoiko namusia suuhun?
- Eeeeiii, huutaa joukko pettyneenä. Yksi kuitenkin ymmärtää, mistä on kyse, siis pelkästä petoksesta, vai vain hänkö ymmärtää sadun ja toden eron.
-Mulle tuli suuhun raidallinen karamelli, sanoo Veera.

Kaikki katsovat Veeraa kummissaan ja Veera katsoo minua kuin häpeissään. Nyt siis ollaan  toden ja valheen,  opetuksen ja mielikuvituksen, sadun ja taian häilyvässä rajamaastossa.
- Hienoa Veera, yritän taikoa uudestaan myöhemmin, ymmärrän sentään sanoa.

Tartun Jukka Laajarinteen kirjaan Ruoalla ei saa leikkiä.
Luen nykyajan Midaksesta, jonka kädet sottaantuivat kebabin syönnistä ja sitten sottaantui tukka ja seinä ja äiti meinasi sottaantua. Piti mennä pesulle. Mitä tästä opimme?
- Äiti ei halaa likaista lasta! sanoo Liisa.
- Aina pitää pestä kädet, muuten tulee sikasellanen…flunssa, sanoo Kerttu.
- Älä koske mihinkään, sanoo Jukka-setä.

Kun heinää syö -kertomus herättää monien muistot omasta heinänsyönnistä. Ruohoa oli itsekukin kuitenkin syönyt vähemmän kuin lehmä, paitsi Miia, joka oli syönyt ruohosipulia. Mutta märehtiminen ei kaikilta onnistu. Leukoihin tulee liikettä, kun neuvon, että märehtiminen näyttää vähän purukumin jauhamiselta.

Puraisuja-jutun kohdalla koko joukko innostuu voivottelemaan, kun Kustaa puraisee kieltään, poskea, sormea, haarukkaa. Varpaan puremista pitää itsekin yrittää: onnistuu! Mutta sitä ei kukaan usko, että joku voi puraista silmäänsä. Nauretaan kamalasti.

Siunatuksi lopuksi yritän vielä uutta taikaa niiden karamellien saamiseksi suuhun. Kaikki kuuntelevat suu auki ja silmät kiinni.
- Tuliko se karamelli suuhun?
- Joooooo!
Narraavat minua, vanhaa ihmistä! Karamellit löytyvät vihreästä kassista.
Kettukaramellien taikavoima saa joukkion järjestäytymään jonoon. Kukaan ei yritäkään ottaa enempää kuin yhden: toisessa ihmisessä on  samalla lailla minä  kuin minussa itsessäni, luen kirkkaista silmistä.