Kirjoja ja viisaita äitejä

Maikin pöydällä on suuri pahvilaatikko. Se haisee ummehtuneelta. Maikki häärii sen kimpussa posket punaisina, oikein hyräilee jotain tuntematonta sävelmää.
– Mikä aarre, Maikki sanoo ja latoo pahvilaatikon uumenista kirjoja pöydälle. Lastenkirjoja.
– Löysin tämän laatikon kellarista, onneksi katsoin sisälle. Katso nyt sinäkin, Maikki komentaa.

Siinä samassa olen minäkin lumottu. Yhdessä hujauksessa vuodet katoavat ja ympärillä pyörii poikalapsi.
– Luki, luki, sanoo Kalle ja kiikuttaa luettavaksi Muumipeikkoa ja pyrstötähteä. Tämä on hyvä hetki viedä poika päiväunille. Viimeistäänkin silloin, kun tullaan kohtaan “ja kengät hiersi kantapään”, poika nukkuu kuin tukki.
Viisas poika!

– Entäpä tämä, luettiinko teillä Iloista autokirjaa? Missä on Mato Matala?
Nenästä vuotaa hieman räkää, tutti lutkuu suussa, silmät lentävät kirjan lehdillä. Sitten paksu sormi näyttää: tuossa. Ja siniset silmät katsovat iloisina ja luottavaisina. Suukko tulee poskelle, kehumista, hyväksyntää, suurta rakkautta. Poika nauraa niin, että tutti on pudota suusta.
Viisas poika!

Yhdessä Maikin kanssa etsimme sivu sivulta matalaa matoa, nauramme ja Maikki muistaa, missä tilanteessa mustikkasoppa oli kaatunut sivulle, mikä oli se onnettomuus, jossa sivu puoleksi repesi. Maikki silittää kädellään mustikkatahraa ja alkaa itkeä tihruttaa, ihan vain onnellisista muistoista.

– Entäs tämä Torvensoittaja Tootto? Katso nyt kuinka tähtiä tulee kärsästä, kun Tootto aivastaa. Kaksi vanhaa tätiä nauraa, hätsii-aivastelee Torvensoittajan tapaan.
– Muistatko, kun tähtikirkkaana talvi-iltana tultiin saunasta ja poika jäi kuin naulittu seisomaan saunan rappusille, tähysi taivaalle; alkoi hätsii-aivastella Tooton tapaan.
Viisas poika!

– Ei mutta sitten tämä: Fedja-setä, kissa ja koira!
– Kuka siellä?
– Täällä on postinkantaja Petskin. Toin teille Pörriäisen.
–  Kuka siellä?
Kaksi vanhaa naista alkaa näytellä kirjan tapahtumia. Poika haluaa olla aina Petskin. Poika nauraa. Poika nauraa vanhoja naisia, nauraa partaansa, sieppaa naulakosta päällystakkinsa ja häipyy ovesta omille teilleen.

Sitten alamme kehua kirjoja; ilman kirjoja lapsi ei kehity. Lapselle pitää lukea. Kirja avaa monia uusia maailmoja. Kun vanhan lastenkirjan avaa, avaa myös omien muistojensa maailman, onnellisen ja turvallisen.
Vakuutamme toisillemme, että ikinä ei maailma muutu niin, että ihmiset lukevat sähköisiä kirjoja. Tai ainakaan pelkästään. Sähköinen lastenkirja on mahdottomuus.

Nykyään kirjastot tekevät toistensa kanssa yhteisteistyötä. Palvelu on hyvää ja nykyaikaista. Kuitenkin pelottaa tieto, että kirjastoja on lakkautettu yli 2000 vuodesta 1970. Voi vain toivoa, että  laman jatkuessa ja kuntien yhdistyessä vanhat kirjastot säilyvät ja niiden palveluja jatkossakin kehitetään. Eikä esimerkiksi  muodosteta vain yhtä, yhteistä, monen kunnan kirjastoa. Kirjastot ovat kohtaamispaikkoja, kulttuurikeskuksia.
– Ilman kirjoja pojista ei tule viisaita, toteamme ylpeinä äiteinä
.

Laitamme vanhat kirjat uuteen pahvilaatikkoon ja laatikon komeron ylähyllylle.
– Muuten, mikä siitä sun ihmepojasta, joka potallakin luki kirjaa, oikein on tullut, runoilija vai mikä, Maikki kysyy.
Katson Maikkia silmiin ja tarkkailen sitä, ettei se vaaan naura.
– Tietokoneohjelmien suunnittelija…

Mutta ainakin meillä äideillä oli onnellisia hetkiä niitä kirjoja lukiessa.

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, mynämäki, runoilija Koistinen, sano suoraan. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Kirjoja ja viisaita äitejä

  1. Ikala sanoo:

    Meilläkin luettiin aina, jo vauvalle silloin, kun hän vielä kasvoi äidin masussa: lorun rytmi rauhoittaa, uskoi tuleva äiti tosissaan. Ja rauhallisia meidän lapsista tulikin. Mikä lie vai kiitos lukemisen ja yhdessäolon. Kunnes sitten rauha loppui ja tuli ihana nuoruus!

    Erityisesti tämä meidän nuorimmainen on aina istunut nenä kirjassa missä ikinä onkaan. Jopa niin, että alaluokilla koulussa ope ehdotti varovasti, että jospa tätä lukemista pitäisi rajoittaa… kun hän kulkee niin muissa maailmoissa. Ja kaikki johtui siitä, että hän tunnilla upottui salaa kirjan maailmoihin.

    Viisaita lapsia kasvaa viisaassa ympäristössä. Kirjoissa asuu viisaus.

  2. Hanna sanoo:

    Lastenkirjoihin liittyy ihania muistoja. Yhdessä maattiin kapealla lapsen sängyllä Minä luin Phileas Foggin matkasta maailman ympäri ja poika kuunteli hiiskahtamatta. Ei nukahtanut enää kesken tarinan, niinkuin joskus pienempänä.
    Kaikkein suosituimmat kirjat ovat kotona, mutta monta hyllymetriä olen vienyt töihin. Siellä niitä lukevat nyt lähes kaksikymmentävuotta nuoremmat lukijat. ”Hanna hei, kelpaaks tää lukudiplomiin? Mä haluaisin lukee tän.” ”Kelpaa, kelpaa. Lukekaa, lapset!”

  3. Kata sanoo:

    ”Lukutoukat voittaa kaikki telkkarimoukat!” totesi tokaluokkalainen esikoiseni vuosi sitten kun koulussa piti keksiä pontevia iskulauseita piristämään opinahjon arkea. Oli aivopesu mennyt hyvin ja kiitettävästi perille.
    Luulin vielä jokin aika sitten, että iltasadun lukeminen oli äitiyteen kuuluva velvollisuus mikä tuli hoitaa. Kun lapset toisensa jälkeen oppivat lukemaan ei me yhteisistä iltasaduista haluttukaan luopua. Luulin kyllä, että saisin lukuhomman ulkoistettua ja voisin illan puolituntisen käyttää vaikka kynsien viilaamiseen. Kynnet on edelleen puremalla poikki ja aika kuluu kirjaseikkailuja tehden: hyvä niin.

  4. marjukka sanoo:

    Että se oli hienoa aikaa, kun sai lukea lapsille ja itselleen iltasatuja!
    Purontakanen piirsi jokin aika sitten kuvan VSS:iin aiheenaan Face Book – Book Face. Olen samaa mieltä. Kyllä kirja naaman edessä – tai joskus yöllä jopa naamalla – on paljon hauskempi ja mielenkiintoisempi juttu kuin naamat gallerioissa.

  5. Anders sanoo:

    Yllättävää, että lastenkirjoja luetaan yhä. Sadut eivät ole ainakaan kokonaan siirtyneet kuvaruutuihin.
    Ihastuttavaa on, että nykypäivän sadut eivät ole pelkkiä muumeja. Mielikuvitusrikkaat satukirjailijat osaavat taitavasti yhdistää sadut todellisuuteen ja historiaan.
    Esimerkiksi raumalainen toimittaja Tuula Nikala-Soiha keksi yhdistää satunsa Vanhan Rauman keskiaikaiseen historiaan. Keskiaikaisen museon torni lennähti historialliseen aikakauteen ja satukirjasta tuli lasten kirjakerhon kautta palkittu menestys. Sittemmin Unesco palkitsi Vanhan Rauman eräänä maailmnan seitsemänä ihmeenä.
    Laadukkaasti kuviteltua satukirjaa hiljattain tutkiskellut kaksivuotta täyttänyt Nea hahmotti tarinan Raumaan ja haluaa, että jännää satua Kallesta kumppaneineen luetaan aina uudelleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s