Vapaus tai kuolema

Mynämäellä aamuvirkuimmat hakevat lehden jo neljän maissa. Meidän talon postilaatikoilla pidetään aamupalaveri vasta  puoli  11.
– Ihmisillä on kummallinen käsitys, että kaikki eläkeläiset ovat puolikuuroja ja höperöitä ja niitä voi kohdella miten vain, Maikki alustaa aamun keskustelun.
– Hyväähän monet tarkoittavat, vaikka puhuvatkin kuin pienelle lapselle.

Maikki innostuu.
-Totta. Ei alkuunkaan käsitetä, miltä tuntuu, kun koipi ei taivu tai huippaa, hartiat menee köyryyn ja kuulo heikkenee. Mutta ei ymmärrys ikääntyessä välttämättä heikkene.
Nyt Maikki on päässyt vauhtiin.

Kaikenkarvaisen kerhotoiminnan  suunnittelijat luulevat, että eläkeläiset muuttuvat tuotapikaa pikkulapsiksi, joita voi höynäyttää pehmeitä puhumalla ja järjestää toimintaa, jota kukaan täyspäinen ei suostuisi tekemään. Kenen hermot kestää pannunalustojen värkkäämistä? Siitä sai jo ala-asteella tarpeekseen.
– Virsiä nyt ainakin pitää veisata, saahan siitä palkaksi kahvikupposen, irvailen.

Maikki siristelee vihreitä silmiään.
–  Olin eilen Jennyn seurana Kultaisen iän kerhossa. Yli kahdeksankymppinen Jenny ajoi ja minä istuin vieressä. Jenny järjesti kylmässä odottavat vanhukset sisään, johdatti vanhuksen, joka kulki kepin kanssa, hyvälle paikalle, auttoi takkeja päältä ja puhua pälpätti mukavia. Ei tuommoinen virkeä ihminen virikkeitä ja virsiä tarvitse.

– Päivän teemana oli vanhukset ja liikunta.  Pelkästä kohteliaisuudesta en kuollut nauruun: siirrettiin superlonpalloa kädestä käteen ja kuultiin, kuinka tärkeää on oppia kaatumaan oikein.

Jos lonkka murtuu, se maksaa yhteiskunnalle 20 000 euroa!
Eikö olisi järkevämpää kustantaa jokaiselle eläkeläiselle liukuesteitä kenkiin ja kehottaa pysymään liukkaan kelin aikana kotona kuin opettaa vanhukselle, miten kaadutaan oikein. Siinä voi käydä tosi pahasti, kun joku haurasluinen oikein innostuu kotona kaatuilemaan. Ja tyhmenpikin huomaa rahankiillon silmissä sillä, joka suosittelee 80 täyttäneille ihmisille kuntosalia.

Miksi vanhus ei saa vanheta arvokkaasti, istua kiikkustuolissa ja kutoa sukkaa? Vuosia ei ole jäljellä niin paljon, etteikö niitä jaksaisi ilman kuntosaliakin. Saisi käppäillä ulkona, kun siltä tuntuu, huolehtia itse  kotinsa askareista sen verran kuin jaksaa, ruokkia vaikka lintuja.

Onneksi Koistinen tuli kissa kainalossa. Koistinen silittää kissaa ja ottaa tilanteen heti haltuunsa puhuen hiukan asian vierestä kuten filosofeilla on tapana.
–  On oma vika, jos me eläkeläiset emme puhu emmekä pukahda, tutustu ihmisiin. Miksi pelkäisimme puhua vaikka typeryyksiä? Meidän pitää kertoa, mitä haluamme, mikä on päin honkia, mitä taas emme missään tapauksessa halua.

– Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, Koistinen sitten julistaa tässä muuttuvan maailman keskellä, Itellan ja roskapöttösuojan välissä, tämä vanha 60-lukulainen.

Kissa köyristää selkäänsä, hyppää postilaatikon päälle ja siitä roskapönttösuojan katolle. Se kävelee pehmein askelin katonharjaa pitkin, nostaa häntänsä pystyyn, vilkaisee meitä silmät sirrissä, nuuhkii ilmaa, saa ikään kuin uuden hahmon…vähän niin kuin…joku Niko… Kazantzakis…tai jotain.
– Vapaus tai kuolema, se sähisee.

Sitten se hyppää katonharjalta tuiki tuntemattomaan. Koistinen ja minä katsomme sen perään huolestuneina.
– Sillä on yhdeksän henkeä, Koistinen toteaa lakonisesti.

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, mynämäki, runoilija Koistinen, sano suoraan, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Vapaus tai kuolema

  1. Anders sanoo:

    On kissan viisautta ja tietenkin melkoista tuuria, olla juuri nykytilanteessa eläkeläisenä. Sopii vain hyymyillä Vanhasen kohellukselle ja viitata käpälällä työttömyys/työllisyystilanteelle.
    Yksikään typerä pomo ei anna meille potkuja eikä meitä voida edes lomauttaa.
    Meitä on noin 2,5 miljoonaa, jotka kammoksumme kulutukseen ryhtymistä näinä ankeina aikoina.
    Vahinko vain, ettei meillä ole sitä kissojen yhdeksää henkeä.
    Kun se yksi menetetään, hoitaa kulutuspuolen perikunta.
    Joten kulutuksen ja kuoleman pitäisi olla oikeassa suhteessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s