Lampaanreisi, runoilija ja näkevä sokea

Pääsiäisen alla runoilija Koistinen sai kantaakseen Kauppahallista Jokisen lihaliikkeestä ostetun kolmekiloisen lampaanreiden kauppatorin laidassa olevalle linja-autopysäkille. Lampaineen hän istahti penkille naama kohti aurinkoa miettien  paistettua lampaanjalkaa ja  kirjoittamatonta runoaan.

Taidemuseon suunnasta oli tulossa parrakas, nuhruinen mies. Tummat lasit ja valkoinen keppi. Mies hidasti pysäkin kohdalla vauhtiaan.

Runoilija vaistosi sokean ajatukset ja nousi auttamaan. Hän tarttui sokeaa tiukalla otteelle käsivarresta. Mies tunnusteli auttavaa kättä ja seurasi.

Siinä penkillä sitten runoilija ja sokea puhuivat ja nauroivat. Runoilija silitti silloin tällöin miehen ryppyistä kädenselkämystä.
– On niin harvinaisen kaunis kevät, sanoi sokea.

Mies jäi hymyillen vilkuttamaan, kun bussi 119 tuli. Kuljettaja sulki jo etuovea. Joku koputti ikkunaan valkoisella kepillä. Sokea, mustat lasit otsalla, näytteli ikkunan takana Jokisen lihan muovikassia.
– Perhana, se lampaanjalka, sanoi Maikki ja ryntäsi hakemaan kassia.
– Näkevä sokea, sanoin minä.
Runoilija näytti onnelliselta, runoilevalta.

Koistinen kantoi pääsiäisyön pöytään rakkaudella paistamansa lampaanreiden. Me uskomattoman syntiset söimme lammasta, sytytimme kynttilöitä, avasimme hetkeksi oven patiolle ja tunsimme ilmassa aavistuksen  keväästä, mullasta ja mädäntyneistä lehdistä. Oli kevätpäivän tasauksen jälkeisen täysikuun seuraava sunnuntai.

– Muistatteko sitä näkevää sokeaa siellä torilla,  Maikki sanoi.
Runoilija hymyili surumielisesti.
– Se mies vain näytteli sokeaa, sanoi runoilija, se näytteli sokeaa, koska halusi, että edes joku ihminen puhuisi sille, edes joku auttaisi sitä, edes joku tarttuisi sitä kädestä. Näin on maailma nykyään mallillaan.

Pääsiäisyössä noidat lensivät luudillaan, kuulimme kynttilänliekkien lepattavan, vihreän raeruohon ruukussaan kasvavan.

Kissa Päilyväsilmä haukotteli sohvalla, venytteli ja muuttui mieheksi, joka kirjoitti kirjoituskoneella. Sitten näimme miehen lävitse toisen, tuntemattomiin vaatteisiin pukeutuneen miehen, joka kuiski kirjoittavan korvaan outoja sanoja. Harhakuvan hävittyä näimme paperille kirjoitetut sanat:

“Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa. Ihmisessä olen elävä ikuisesti enkä sentähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni.”

Sitten paperikin hävisi mutta runoilija jatkoi:
“Ihmisessä olen elävä ikuisesti —- Tämä kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.”

Voi noita eläviä ja kuolleita runoilijoita! Mutta runoilijan matkassa kokien voi sokeakin oppia näkemään.

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläinen, eläkeläiset, kokemuksellinen oppiminen, mynämäki, novellit, opettajat, politiikka, runoilija Koistinen, runoilijat, sano suoraan, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Lampaanreisi, runoilija ja näkevä sokea

  1. Kana-Jussi sanoo:

    Aika painava lampaanreisi. Taisi olla australialainen lihalampaan kontti. Harva hankkii niitä raakana, joten palvatut viulut eivät niin paljoa paina.
    Sinuhe egyptiläistä lainatakseni:
    ”Näin on ollut ja näin on aina oleva.”
    Ihan sydämellinen tarina, jota oli kiva lukea. Suurella sydämellä kirjoitettu. Veti suorastaan kirkasta silmäkulmaan näin pääsiäisaattona
    – kun mieleen tulivat ne salmonellaan kuolleet ja tapetut pääsiäistiput.

  2. tammikuu44 sanoo:

    No, jopa runoilija herätti kanankasvattajankin tunne-elämän, pystyi opettamaan jääräpäistä miestäkin.

    Kysymyksessähän on kokemuksellinen oppiminen; kun asioita ja ilmiöitä katsellaan tunteiden tullessa mukaan, opitaan oikeasti, syvällisesti; jutun naiset eivät näekään enää pelkkää sokeaa miestä, vaan oppivat näkemään jokaisen ihmisen yksinäisyyden. Runoilija toimii oppaana, kun naiset pohtivat kokemaansa ja oppivat senkin, että ovat vain yksi lenkki ihmisyyden pitkässä ketjussa.

    ”Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.”

  3. ihqope sanoo:

    Sinulla on erittäin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita! Ihanan koskettava kirjoitus ja olenpahan otettu, kun pääsin tämän lukemaan. :) Kiitos siis vinkistä. Minäkin jatkan oman ”projektin” parissa, joka tuntuu paisuvan suuntaan ja toiseen..

  4. hymyilevä eläkeläinen sanoo:

    Kiitos kommentista. Heti kun olin lukenut projektistasi blogistasi, tiesin, että ymmärtäisit runoilijan sanoman.

    Lasten kanssa työskennellessä ei koskaan ikävysty!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s