Runoilijan sielun suursiivous

Runoilija Koistisen salaisuuksien kaapin oven lukkoon oli unohtunut avain. Maikki käänsi avainta. Kaappi aukesi.

Kaapissa oli vaaleanpunainen esine, kuin lasten leikkeihin tarkoitettu juomalasi. Siihen oli maalattu pienenpieni sininen ja valkoinen kukka. Maikilla oli lasi kädessä, kun Koistinen tuli.
Koistinen näytti kuinka aurinko täytti lasin ja se hehkui oudon punaisena.

-Tämä on perintösalaisuus, häpeän ja nöyryytyksen  säilytysastia, sanoi Koistinen, tänne säilötään haavat ja salainen tuska. Oman sieluni säröjen lisäksi sälytän siinä muistona myös isäni pahoja tekoja. Tämä on  sotamuisto Karjalasta, isäni sielun arka kohta, nyt minun.

Vaaleanpunainen astia hehkui, häpeän  hehkua, pahoja tekoja, nöyryytyksiä, rumia salaisuuksia, peitettyä tuskaa.

– Lasi on suljettava kaappiin, jos haluaa ratsastaa perhosella, kirjoittaa pilvenkevyitä runoja, selitti runoilija.
– Se on Pegasos, se runoratsu, ei perhonen, naukaisi Päilyväsilmä näsäviisaasti. Maikki potkaisi kissaa tylysti ja ajoi sen pationovesta ulos.  Päilyväsilmän mennessä ulos ovesta astui sisään päilyväsilmäinen Athene.

Jumal-impi otti välittömästi, vuorotellen, meidän kunkin ryvettyneen sielun käteensä ja hankasi niitä, niin että joka nurkasta irtosi pöly ja lika. Sitten  vielä ravisteli sieluja kuin lapsi jouluisia lasipalloja, joiden sisälle on rakennettu talvimaisema. Ja sieluissa alkoi sataa kevyitä lumihiutaleita.

Athene pani kuolemattomat sielumme talteen Koistisen kaapiin ja kaapin oven lukkoon, avaimen naulaan korkkiruuvin ja patalappujen väliin.

Jumalatar katsoi taas meihin päin; huomasi runoilijan poskella kyyneleen. Me näimme sen valtamerenä, jossa vilahteli kirjavia kaloja, merimakkaroita, helmiä sisältäviä simpukoita, julmannäköisiä äyriäisiä.  Kivenkolossa vaani mureena. Ja näimme myös meripihkaa, jonka sisään oli jäänyt tuhansien vuosien kuluessa hyönteisiä.

Koko tämän toteutumattomien toiveiden maan Athene pyyhkäisi sormenpäällään  pois, tarttui pitkään keihääseensä ja kutitti sillä runoilijaa kantapäästä, ensin toisesta sitten toisesta.

Heti runoilija alkoi nauraa, sitoi jakoihinsa heksametrit ja tapaili tanssiaskeleita vanhoja rekiviisuja hyräillen. Maikki alkoi hangata rätillä runoilijan ikkunoista talven likaviiruja pois. Jumal-impi Athene aukaisi pation oven, astui ulos ja Päilyväsilmä livahti sisään.

– Χαιρετε, sanoi Päilyväsilmä.

– Konstit on monet, sanoin minä kuin en olisi moksiskaan ja aloin pyyhkiä sillä kissalla pöytää.

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläinen, eläkeläiset, mynämäki, runoilija Koistinen, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Runoilijan sielun suursiivous

  1. Kaisa-Maria sanoo:

    Eikö muuta. Mitä sitten tapahtui?

  2. tammikuu44 sanoo:

    Voi sun kanssas Kaisa-Maria; sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka ja runoilijan teokset julkaistiin postuumina ja hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto ja rahat käytettiin erilaisiin kissanristiäisiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s