Voi, haluaisin olla nykyfeministi!

Kaiken suursikaloiden ja superkanaloiden tuottaman hajun lisäksi täällä maaseudulla erityisesti naiset saavat kärsiä omasta tyhmyydestään. Ei edes yksi tuhannesta käsitä, mistä on kysymys nykyfeminismissä. Haluaisin olla se yksi, oikea eturivin taistelija. Turusta  saattaa löytyä muutama, mutta sensijaan  jo Raisiossa  puretaan ja rakennetaan vain ylikulkusiltoja  ja kuunnellaan  suu ammollaan, jos joku puhuu vaikka vain yksinkertaisesta, ensimmäisen aallon feminismistä.

Kuulun 60-luvulla oppinsa saaneisiin feministeihin, jotka polttivat rintaliivinsä ja ottivat innolla vastaan kansainvälisen julistuksen vapaasta rakkaudesta. Olimme ensimmäinen sukupolvi, joka rynnisti ravintoloihin ja kajakakuppiloihin ilman miesseuraa. Monet kyllä lähtivät sieltä pois mies seurassaan.

Koska humaltuneet miehet eivät muutenkaan ottaneet meitä kovin vakavasti, monet meistä alkoivat kirjoitella runoja ja pitkiä kertomuksia. Innokkaat feministit kirjoittivat tajunnanvirtaa pelehtelyistään milloin yliopiston kirjaston taaimmaisten hyllyjen takana tai Jyväskylän kesän konserttien väliajalla. Viisaimmat ymmärsivät vapaan rakkauden merkityksen viimeistään silloin, kun tarjosivat tekeleitään kustantajalle ja havittelivat niiden julkaisua romaanitaiteena. Jotkut onnistuivat.

Muutakin hyödyllistä tapahtui kuin itsestään: naisia alkoi olla yhä enemmän perinteisissä miesten ammateissa kuten levyseppinä tai hitsareina, palkkaus alkoi parantua, kunnallinen lastenhoito kehittyi, äitiysloma piteni, miehiä houkuteltiin kaikin konstein mukaan kotitöihin. Sitten tulivat naiskiintiöt, naisia ei enää saanut millään alalla syrjiä tai ivailla, miehiä rangaistiin, jos lähettelivät naisille oman sukupuolensa paljon mainostetuilla –  sinänsä mielenkiintoisilla – vehkeillä kuvitettuja kortteja.

Paljon siis edistyttiin Minna Canthin ajoista, jolloin akkaa sai käsitellä kuin pellavaloukkua ja takoa vaikka kirveellä, mieluummin kuitenkin hamarapuolella. Ajoista, jolloin saattoi ottaa salakätköistä vaimon piilottaman, lasten ruokkimiseen tarkoitetun viimeisen rovon ja ryypätä sen kartanon ylioppilaspojan lokaan vetämän, tuberkuloosia sairastavan, huolimattoman naisrievun kanssa. Ja äänioikeuskin oli oman vapautumiseni aikoihin jo toteutunut ajat sitten.

Olen  huolellisesti kasvattanut myös aviomieheni nauttimaan kaikista entisistä ns. naisten töistä. Niinpä hän näppärästi pyöräyttää lusikkaleivät, siivoaa ja on hoitanut lapsen, jopa arvostaa kotiimme vierailulle tuomiani uranaisia. Olen luullut, että tällä tasajaolla olen toteuttanut feminismin syvintä olemusta. Mutta eikös mitä, nyt vieläkin puuttuu jotain.

Sanokaa hyvät sisaret ja veljet mitä?

Nähdäkseni ihanassa feminismissämme tarvitsemme suurien joukkojen tukea.  Sen saamme ainoastaan, jos pystymme selittämään feminismin nykyvaatimukset tuiki tavalliselle naisjoukolle, joka mielellään koristelee itseään, maalaa huulensa kutsuvan tötteröisiksi  mielessään mies kaikkine käyttömahdollisuuksineen. Vaikeaa.

Olisi liikkeelle eduksi, jos päämäärien saavuttamisella olisi jotain merkitystä ihmisen henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Aivan tavallinen naisihminen voisi sanoa: kappas vaan, näinhän asiat sujuvat kaikkien parhaaksi! Tasa-arvokysymyksissä meidän tulee erityisesti tarkkailla älykkyyteen taipuvaisia, nuoria ja suloisia miesfilosofeja, jotka puristavat naisille niin tärkeän rintoihinsalyönnin mehut pois ihanasta tasa-arvotaistelusta vaatimalla jonkinlaista oikeudenmukaisuutta ja muita vaikeasti ymmärrettäviä asioita.

Pohdituttaa tämäkin: mikä on Kainuun prikaatin varusmiesjohtajien naiskollegoistaan rustaaman  herjavihkon merkitys feminismin kannalta? Naissotilaat vetistelivät yökaudet nähtyään miessotilaiden ajatukset naissotilaista ja nyt on menty raastupaan. Soimaako pata kattilaa?

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläinen, eläkeläiset, mynämäki, politiikka, sano suoraan, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Voi, haluaisin olla nykyfeministi!

  1. Kaisa-Maria sanoo:

    Minä en polttanut rintaliivejäni! Kukas niitä C-kuppisia sitten olisi jatkuvasti kannatellut? Kalliimpiakin ovat, kuin pelkät näppylät omaavilla.
    Kainuun Prikaatin ja monen vastaavan prikaatin pojista totean, että ne herjavihkoon kirjoittaneet ovat pelkkiä mäkkareissa lapsesta asti hampurilaista ja kolaa juoneita peräkamaripoikia, ylilihonneita luusereita, järjeltään hieman alakanttisia.
    Kylmä totuus on, että nainen on armeijassakin miestä viisaampi. Sellainen aiheuttaa kateutta. Inttiin tullut nainen tulee sinne vapaaehtoisesti ja on jo tullessaan kovassa iskussa. Uskoisin, että pelkät läskitynnyritytöt eivät sinne ole edes pyrkimässä.
    Voi noita poloisia poikia! Ottaisivat esimerkkiä naisvarusmiehistä, ja miehistyisivät edes hiukan!
    Lieneekö muuten kenellekään tullut mieleen, millaisia juttuja naisvarusmiehet kirjoittelevat urheista poikasotureista omiin vihkoisiinsa.
    Tuskin, sillä naiset tirskuvat ja lukevat niitä ihan omissa piireissään?

  2. hymyilevä eläkeläinen sanoo:

    Naissotilaat kyllä antoivat tyylikästä soturimallia miehille ryhtyessään nyyhkimään ja yöllä itkeskelemään luettuaan miessotilaiden töherryksiä. Armeija koulutuksessaan ja varsinkin oikea sota ovat perinteisesti olleet niin kovin tunneköyhiä.

    • Kaisa-Maria sanoo:

      Entisenä historian opettajana puolustan edelleen naissotilaita. Esimerkiksi punakaartin urheimpia sotilaita olivat naissotilaat. Tappoivat, kiduttivat, kuolivat. Tekivät kaikkea, mihin miehet eivät pystyneet.
      Neuvostoliiton armeijalla oli naisten lentolaivue, jolle tietenkin annettiin vanhimmat ja huonoimmat kaksitasokoneet. Rohkeudellaan naislentäjät pärjäsivät niillä saksalsisia vastaan paremmin kuin mieslentäjät.
      Me naiset, olemme yksinkertaisia miehiä nokkelampaa lajia. Itku on ollut kautta aikojen paras, luonnollinen ja hämäävin puolustuskeinomme. Olisiko Kainuun Prikaatin hässäkkää saatu julkisuuteen ilman krokotiilin kyyneleitä? Siinä everstikin heltyi ja otti asian tutkittavaksi.
      Meille itku on vaistomainen taistelulaji, joka ei kuitenkaan sovi miehille. Sitä voi käyttää yhtä hyvin sodassa kuin perhe-elämässä.
      Tunnet kai Hymyilevä sanonnan: Naisten kyyneleet ovat todellisuudessa kyyn eleitä!
      Kyynelehditään tarvittaessa, mutta hymyillään mukaville miehille hyväntahtoisesti, sillä heitä on paljon ja miehiä tarvitaan!

  3. hymyilevä eläkeläinen sanoo:

    Totta hyvä Kaisa-Maria, kiukkuiset ämmät ovat aina vieneet tätä ja muitakin maita runsaasti eteenpäin. Mielellään naiset ovat myös puolustaneet kotejaan erilasilla astaloilla lyöden, myös sirppi on osoittautunut oivalliseksi vihollisen pään katkaisuvälineeeksi naisten keskuudessa.

    Kyyneleet ja sen lisäksi murjotus ovat oivallisia välineitä, jos haluaa viedä asioita eteenpäin. Miehiin tehoaa monesti myös lepertely ja minihame.

  4. Kaisa-Maria sanoo:

    Hyvä, että viimeinkin ymmärrät, mutta älä Hymyilevä luettele enää niitä meidän muita kikkoja. Miesten onneksi mainitsit vain sirpin, mutta et vasaraa.
    Pidetään ne muut kikat salaa helmoissamme eikä kerrota kenellekään!

  5. hymyilevä eläkeläinen sanoo:

    Ymmärrän!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s