Runoilijat kritiikkiseminaarissa matkahuollon penkillä

Kun tulin linja-autoasemalle, runoilija Koistinen istui aseman seinustalla olevalla penkillä kolmen muun miehenroikaleen kanssa. Koistinen ei juurikaan erottunut noista kolmesta, kaikki enemmän tai vähemmän parrakkaita, tukka hapsottaen, nuhruiset vaatteet ja likaiset lenkkitossut.

( Runoilija Saarikoski istuu junassa. Hän on lähtenyt matkalle aikaisin ehtiäkseen perille. Katsoessaan ikkunasta hänen runoaivonsa alkavat järjestellä sanoja:
“Osuuteni yhteisestä
isänmaasta: ikkunat,
ne yksin omistan:
autoja, ihmisiä, harmaa seinä
ja taivasta kaista,
on monenlaista
katseltavaksi ja kuunneltavaksi
,
kun maailmassa on päivä.”)

Pojat polttelivat sätkä ja nauraa hörähtelivät. Koistista lyötiin selkään ja todettiin hyväksi jätkäksi. Yhdellä oli kassissa pullo Koskenkorvaa. Koistinenkin sai ryypyn ja todettiin taas hyväksi jätkäksi.

Sitten Maikki tuli kantaen koria, jossa kissa Päilyväsilmää kuljetettiin.
– Eikö täällä ole missään muualla tilaa ryypiskellä, Maikki sanoi kiukkuisesti.
Seurue vaikeni ja Koistinen oli nousemaisillaan, mutta vieressä istuva veti sen takaisin penkille.
– Ei kyllä ole, mies sanoi, ei ole kuin tämä penkki. Ainoa koko keskustassa, veivät viimeisenkin penkin pois tuolta kirkon viereisestä puistosta.
– Me pilattiin maisemaa, sanoi toinen, ei meille ole tilaa edes kirkon vieressä, ei olla kirkkoon edes yritetty.
– Tästä on hyvä tarkkailla ihmisiä, autoja ja taivasta, sanoi kolmas, kuulee  ja näkee monenmoista.
– On sentään päivä eikä sada, sanoi runoilija.

Päilyväsilmä hyppäsi pois korista ja alkoi  kihnata päätään Koistisen jalkaan. Vieressä oleva mies nosti kissan maasta. Miehet yhdessä silittivät ja rapsuttivat kissaa, puhuivat sille kuin ihmiselle, alkoivat kertoa kokemuksiaan kissoista, kuinka viisaita kissoja heillä oli ollut, muistivat nimet ja kissojensa erikoistemput. Ne nukkuivat isäntänsä jalkopäässä yöt, herättivät pureskelemalla varpaita, kehräsivät unettavasti illalla ja söivät ruohoa, jos oli tulossa sade.

Maikkikin suli, hymyili ymmärtäväisesti näille taloudellisista ja tuotannollisista syistä syrjäytyneille, kun nosti Päilyväsilmän takasin koriin. Miehet vilkuttivat, nauroivat kiitollisina, huutelivat hyvän matkan toivotuksia ja iskivät Maikille silmää:
– Sulla on isot tissit!
Maikki vain hymyili ja silitti Päilyväsilmää, joka alkoi kovasti muistuttaa Kirke-velhoa, Odysseuksen miehet sioiksi muuttanutta Helioksen tytärtä…
Nämä miehet eivät kuitenkaan muuttuneet miksikään, ehkä tulivat vain vähän enemmän juovuksiin.

Runoilija Saarikoski nousi penkiltä ja alkoi runoilla:

“Eivät he yrittäneet ottaa kuuta taivaalta,
eivät kuun kuvaa vedestä,
leipää he tavoittelivat,
omalla työllä ja omalla hiellä he olivat sen ansainneet,
ja siinä se lojui pöydällä,

ruskea pyöreä hyvin paistunut leipä
ja oikea mainio leipä,
mutta heidän kätensä olivat
lyhyet, jokainen vuoron perään
yritti, sitä ei käy kieltäminen,
he tekivät kaikkensa, mutta kädet,
ne nyt olivat sellaiset.”

__________________________________________________________
Pentti Saarikoski (1937-1983) kirjoitti  oheiset runot vuonna 1958. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kommentoi: “Olen tiedostanut yhteiskunnallisen vääryyden aivan oikein mutta mitään ratkaisua en pysty esittämään, vaan turvaudun koomiseen kuvaan: että työläiset ovat fyysisesti vajavaisia, kun eivät pääse käsiksi työnsä hedelmiin. Miksi he eivät siirrä tuolia lähemmäksi, tai kiipeä pöydälle? Tee jotakin?

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläinen, eläkeläiset, mynämäki, politiikka, runoilija Koistinen, sano suoraan, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Runoilijat kritiikkiseminaarissa matkahuollon penkillä

  1. Kaisa-Maria sanoo:

    Rakastan periaatteessa noita, ilmeisesti jo harmaa tukka hapsottaen seinien vierustoilla kossua rypiskeleviä miehiä, kerrankin Koistinen mukaan luettuna, sillä ne kuuluvat ikäluokkaani ja ovat katoavaa kansanperinnettä.
    En edes periaatteessa edes tykkää nuoremman polven keskarikasseja kantelevista, pulloja ympärilleen viskelevistä ja mihin tahansa kuseskelevistä, päänsä kaljuksi ajaneista nuoremmista typeryyksistä.
    Arvostan harmaantuvaa tukkaa, mutta myös ihan aitoa kaljupäistä miestä. jonka päätä silitellessä ei tunnu sänkeä.
    P. Saarikoskestakin olisi varmaan tullut sellainen, mikäli olisi elänyt riittävän vanhaksi. Onneksi runot jäivät.

  2. tammikuu44 sanoo:

    Huomaanpa, että me kummatkin rakastamme runoilijoita! Ja runoja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s