Tuntematon uhka avaruudesta

Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat aina samaa mieltä?
Onni ja autuus, harmoniaa ja harpun sulosointuja.

Tylsää olisi: olisi puhumattomuutta ja pukahtamattomuutta, josta useimmat saavat nauttia kyllikseen jo kotioloissa. Mikään asia ei edistyisi mihinkään, koska kukaan ei ilkeäisi ehdottaa parannuksia.
Rauhattomuus lisääntyisi: kukaan ei rähjäisi mopopoikien trimmatuille mopoille, kukaan ei huutaisi kurkku suorana  vanhusten huonosta kohtelusta, työttömyydestä.
Tai vitsaile Mikael Liliuksen kahden pallin taktiikasta, ei esitä haisevaa vastalausettaan ylisuuria eläkkeitä kohtaan ja kiroile liike-elämän antamaa viekasta puoluetukea.

– Peace, sanoo kukkaisihminen sormimerkein.

Lehdistössä olisi vain kilttejä uutisia, koska toimittajat eivät uskaltaisi vahtia vahtikoiran tapaan päättäjiä, taide näivettyisi ja keskinkertaisuus rehottaisi: Picasson näyttely Ateneumissa purettaisiin heti huomenna, Juhani Ahon Rautatie julistettaisiin kansalliseepokseksi eikä Paavo Haavikon elämänkertaa julkaistaisi…

Tuo kaikki tuli mieleeni lukiessani Turun Sanomien sunnuntain Kielijuttua, jossa Ulla Tiililä harmittelee, kuinka vaikeaa ihmisten on kieltäytyä, sanoa vastaa, kuinka helposti meistä tulee keskustelussa pelkkiä myötäilijöitä. Toisella puolen usein on suulas mutta ei välttämättä häjy ihminen, joka jakelee mielipiteitään.

Pitäisi osata rehellisesti riidellä tai ainakin olla eri mieltä, ei pelkästään puolustautua, vaikka vastassa olisi kovin hyökkääväkin puhuja.

Sitten Ulla Tiililä intoutuu röykyttämään nettipoloista:
Siinä  missä nettimaailma yhdistää ihmisiä ja yhteisöjä, se myös erottaa. Kasvoton ja nimetön viestintä vie monelta pidäkkeet. Ihmisiä ja ihmisryhmiä haukutaan surutta.”

Totta, totta, onhan meillä parhaillaan oikeuskäsittelyssä ainakin yksi tapaus, jossa mitataan rasismin rajoja. Netissä helposti löytää kovaa rasismipornoa tai ylikuumentunutta naiselämöintiä. Moni tuntee sydämessään pistoksen, kun aletaan puhua äkkipäätä kyhätyistä, teräviksi tarkoitetuista kommenteista.

En kuitenkaan allekirjoita Ulla Tiililä paheksuntaa siitä, että julkisuuden henkilöitä ruoditaan armotta, arvostellaan ulkonäköä ja väitettyjä sanomisia ja tekemisiä.
Nämä julkisuuden ihmiset ovat juuri niitä, joita pitääkin hutkia. Niin poliitikot kuin rahamaailman monilla palleilla istuvat ihmiset  on pantu paljon vartijoiksi ja heitä edellytetään säällistä moraalia ja vastuuntuntoa.
Pintaliitojulkkikset ovat se sijaan itse ruoskimisensa rukoilleet.

Lehdistön rinnalle ja avuksi vahtikoiran rooliin ovat tulleet tavalliset ihmiset. Nyt heillä on mahdollisuus kertoa, miltä jokin väärinkäytös tuntuu ja  näyttää sieltä puolen, missä kansa on. Nimellä tai nimimerkillä.

Ei  maine mihinkään mene, vaikka jutun alle nimensä pistäisikin, sillä yhtä tuntemattomana pysyt kuin ennenkin. Sisältö jutussa on tärkein.
Tutkija  Ulla Tiililänkin nimi jää tuntemattomaksi suurimmalle osalle lehden lukijoista, juttu sen sijaan on kiinnostava.

“Mikä onkaan nimi,
ruusun nimen saanut
yhtä ihanasti myös
toisin nimin tuoksuis.”

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläinen, eläkeläiset, ihmiset, mynämäki, opettajat, politiikka, sano suoraan, yhteiskunta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Tuntematon uhka avaruudesta

  1. Kaisa-Maria sanoo:

    Just niin! Minusta nuo mopopojat pärisyttävät äänekkäämmin kuin takavuosikymmenien pärinäpojat aikanaan Jawoineen ja AJS:neen tai papat Tunturi-mopoineen.
    Pysyisi nuoriso vain siellä nettipäätteitensä ääressä lihoamassa armeijaan kelpaamattomiksi läskipojiksi hiljaa vaikka rasismipornoa kyttäämässä eivätkä tulisi häiritsemään ihmisiä uuudenlaisilla mopoillaan. Satun näet asumaan todellisen pärinäkadun varrella.
    Ei ollenkaan muuten haittaisi Picasson näyttelyn purkaminenkaan.
    Minun vaaleanpuninen skooterini ei tuollaista moponpärinää pidä.

    • tammikuu44 sanoo:

      Ja Picasson näyttelyä ei kyllä pureta ennen kuin minäkin maalaismollukka olen sen nähnyt!

      Tekis hyvää sullekin, senkin kaavoihisi kangistunut!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s