Kriitikkosetä hakkaa nykyrunoa kuin vierasta sikaa

Tässä nyt puhutaan kuin paistetusta lampaanpäästä, kun alan puhua nykyrunosta. Enkä tarkoita ainoastaan itseäni vaan myös oikeita kriitikoita. Etunenässä  HS:n kriitikkobesserwisser Jukka Petäjä.  Mies teilaa samassa nipussa viisi esikoisrunoilijaa.
Kyytiä saivat jokunen aika sitten esikoisrunoilijat Kristian Blomberg, Teemu Helle, Timo Harju, Ville Luoma-aho ja Tuukka Terho.
Huono juttu. Iloinen olen vain siitä, että eipä nyt tarvitse lukijan hävetä tyhmyyttää nykyrunon äärellä, ei näytä kaikilla kriitikoillakaan rahkeet riittävän. Panenpa siis lusikkani tähänkin huttuun.

Kurjaakin kurjempaa on se, että nykyrunouden ystäviä on kovin vähän, ymmärtäjiä vieläkin vähemmän. Kovasti repivä kritiikki on myös omiaan lisäämään ihmisten ennakkoluuloja nykyrunoutta kohtaan.
Toivoisi myös, että kellään kriitikolla ei olisi selviä ennakkoasenteita kuten nyt  Petäjällä, joka kuitenkin jossain määrin luokitellaan ammatti-ihmiseksi.  Karhunpalvelus Petäjältä siis nuorille runoilijoille tässä kaikenkarvaisiin auktoriteetteihin aukottomasti luottavien maassa.

Moni Hesarin lukijoista uskoo, että kulttuurisivut on tarkoitettu kaikelle kansalle  eikä vain pienelle eliittijoukolle. Niinpä kritiikinkin pitäisi olla sen mukaista eli vaikeita ja uusia asioita selittävää ja ovia aukaisevaa, perusteltua.

Hyvinkin usein kulttuurisivuja lukee sellainen  puolikypsä täti-ihminen, joka haluaisi tietää edes jotain  mahdollisimman monista taiteen alueista, nykyrunoudestakin. Jukka Petäjä lateli  suupielet alaspäin ja nokka kippurassa ylimielisiä huomioita esikoiskokoelmista. Täti-ihminen ihmeissään.

Tulipa siinä  Petäjä  vahvistaneeksi oikein ukonköriläitten ennakkoluuloja runoudesta, niin vanhasta kuin  uudesta.
Ei suomalais-ugrilaisiin miespäihin yksinkertaisesti mahdu, että  kirjaksi voi painaa runoja, joista puuttuu loppusointu. Ja etenkin  järki, joka ei ole koskaan eikä nytkään mahtunut tämänkään  miehenjöllikän päähän.

Totta vieköön: päivälehden kritiikillä on yleisöä palveleva tehtävä. Sanomalehti  poikkeaa kirjallisuuslehdistä, joissa kriitikot kirjoittavat asiantuntijoille, myös toisille kriitikoille. Päivälehtien lukijoina on  varmasti melkoinen joukko esimerkiksi äidinkielenopettajia, jotka  haluaisivat nopeasti hiukan valaistusta nykyrunosta, uusista runokirjoista aamukahvin ääressä.  Levittävät sitten tietojaan eteenpäin.

Ja turha on nauraa maaseudun työväen- ja kansalaisopistojen runopiireillekään:  siellä opitaan ainakin lähestymään nykyistäkin runoa -toisin kuin valtakunnankriitikko Petäjä – ja luetaan myös kritiikkejä, ostetaan runokirjoja.
Maaseudulla juuri “kulttuuritädit” lukevat päivälehtikritiikkejä. Eivät halveksi nykyrunojakaan, mutta ehkä alkavat epäillä kriitikkojen tietämystä.

Hyvälle kritiikille löytyy aina lukijoita. Oli kyse vaikka nykyrunoilijan esikoiskokoelmasta. Mutta kritiikki voisi olla hiukan monipuolisempi kuin tämä  Jukka Petäjän hengentuote. Sehän muistuttaa väärällä jalalla ylösnousseen kriitikon aamuista kiukuttelu, kun talosta ei löydy viinan tippaa!

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläinen, eläkeläiset, ihmiset, ihmissuhteet, kirjallisuus, koulu, kritiikki, mynämäki, opettajat, politiikka, runoilijat, sano suoraan, Voittaminen, yhteiskunta, Yrittäminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

12 vastausta artikkeliin: Kriitikkosetä hakkaa nykyrunoa kuin vierasta sikaa

  1. Kaisa-Maria sanoo:

    Tunnustaudun todella puolikypsäksi täti-ihmiseksi. Jukka Petäjä tuskin on pelkästään väärässä, tuskin ihan oikeassakaan.
    Jotkut runot kirjoitetaan rimmaaviksi, jotkut taas ei.
    Rimmaavien runojen etu on, että ne jäävät paremmin lukijansa mieleen. Ne muut hiipuvat lähinnä runokirjojen pimentoon, harmistuneiden lukijoitten kääntäessä sivuja.
    Kukapa osaa ääneen lausuttuna muutaman rimmaamattoman runon tai kaksi? Taputukset hänelle!

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Minäpä menen nyt huomenna Turkuun ja ostan vaikka tuon Timo Harjun runokirjan. Sitten essittelen sen sisältöä näillä sivuilla. Sanao sitten mielipiteesi.

      • tammikuu44 sanoo:

        Sen runokirjan nimi on Me kastelemme heitä runsaasti kahvilla.

      • Aili Nupponen sanoo:

        Saattaahan olla että pian taas riimirunot ovat muotia. Jotkut niitä kirjoittavatkin, mm. Ilpo Tiihonen, jolla on aivan omaperäinen ja hieno riimitystapa.

        Nykyään kirjoitetaan hyvin monenlaista nykyrunoutta, joten niissä on kyllä valinnanvaraa.

        Jään odottamaan esimerkkejä ostamastasi Timo Harjun kokoelmasta.

  2. Paluuviite: Traumatisoivaa avantgardea oikein tosissaan « poEsia

  3. Kaisa-Maria sanoo:

    Kiitos vinkeistä Aili ja Hymyilevä! Taidanpa poiketa kirjastossa. Kai sen Timo Harjun ja Ilpon Tiihosen runokirjat sieltäkin löytyvät.

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Et löydä sitä Timo Harjun kirjaa kirjastosta, luulisin. Mutta kysele. Paras ostaa, tukee siinä samalla runoilijaakin.

  4. Kaisa-Maria sanoo:

    PS. Miten sinä Hymyilevä sen kirjoituksesi alussa mainitsevasi lampaan pään paistat? Paistinpannulla ei onnistu ja uunissa helposti kuivahtaa. Kun seuraavan kerran käytät lampaanpäästä kuvannollista kieltä, suositan sanaa KEITETTY. Silloin lihat irtoavat paremmin ja sanonnallakin on enemmän vaikutusta.

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Kuinkas minä nyt tuossa valmistuksessa erehdyin: piti kirjoittaman: keitetystä. Keitetystä lampaan päästähän aina puhutaan, en kyllä tiedä miksi se nyt olisi niin jonninjoutavaa. Mutta vanha hyvä sanonta.

      Onko siinä yleensä mitään syötävää?

  5. Kaisa-Maria sanoo:

    Keitetystä lampaanpäästä saadaan lihaista aladobia. Ovathan siinä mukana muun muassa posket, aivot ja kieli.
    Kun maustettu hyytelö jäähdytettiin, vanhana tapana oli plumpsauttaa koristeeksi vielä lampaan silmät. Täysin hyytyneestä aladobista ne sitten katsoivat houkuttelevasti ruokailijaa persiljaripsillä koristeltuna.
    Pikkutyttönä näin tällaisen herkun vanhempieni äveriään työnantajan rantahuvilan juhlapöydässä. Pelästyin silmiä, mutta aikuisille herkku maistui tuhtien ruokaryyppyjen ja: ”Nyt se oteteen…”-tyyppisten haitarilla säestettyjen juomalaulujen myötä.
    Harmittaa, kun en edes maistanut, mutta olihan pöydässä muitakin herkkuja ravuista lähtien.
    Myöhemmin utelin äidiltäni, mikä se tällainen silmäruokalaji on. Hän sen minulle selvitti.

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Kiitos selityksestä. Eli siis toden totta: kun aloin puhua keitetystä (vahingossa paistetusta) lampaan päästä, aloin puhua jostain sellaisesta, josta en oikein tiedä mitään. Nappiin meni!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s