Tavalliselle tattiaiselle tavallista tavaraa, kiitos!

Muotoillusta Iittalan Teema-lautasesta puuttuu reunat ja sormet palaa, vieressä vanha muotoilematon mutta käyttökelpinen syvä lautanen. Ikivanhaa muotoilua edustaa amfora, jossa vesi pysyy kylmänä, afrikkalaisessa puusta koverretussa hedelmävadissa helmät ovat edukseen, kaunis nykymuotoiltu teräksinen kahvikannu on nokaa vailla ja lähes susi.

Taide ei yleensä nykyään ole tavallista. Mitä tavattomampaa sen parempaa. Myös taidekriitikot  haluavat nähdä teoksia, joissa “katsoja voi kohdata itsensä toisena”. Jopa tavallisten käyttöesineiden muotoilijat uskovat olevansa tätä näkijäjoukkoa ja luovansa esineitä, joissa ”katsoja voi kohdata itsensä toisena”. Taidemuotoiltujen esineiden käyttö vain on hankalaa. Tuoleissa on epämukavaa istua, kannusta on vaikea kaataa. Olenpa nähnyt jossain muotoilunäyttelyssä tuolin, jossa ei voi ollenkaan istua. Tavallisesta kodistakin löytyy näitä muotoilijoida uudisesineitä.

Taiteilija Teemu Mäki on tokaissut: “Uskon, että taiteen avulla voidaan lähestyä absoluuttista totuutta siitä, miten maailma toimii.” Taidemuotoilijat  sen sijaan luovat esineitä, jotka eivät toimi eikä niiden avulla voi lähestyä absoluuttista totuutta, vaikka maailma ympärillä toimisikin.

Niinpä olenkin nyt tavattoman hämmästynyt, kun luin lehdestä (HS24.2.) brittimuotoilijasta  nimeltä Jasper Morrison. Mies tekee supernormaaleja esineitä. Hänellä on parhaillaan näyttelykin Ruotsissa Tukholman Hallwylska Museetissa. Ruotsalaiset siellä pällistevät kaatimia, kannuja ja ruukkuja, joita on tehty vailla mitään taiteellista tavoitetta, mutta ne ovatkin käyttökelpoisia, mukana jokunen Morrisonin samoin tavoittein tekemä kannu.
– Minulle supernormaali on muotoilun täydellisin muoto, sanoo johtaviin teollisiin muotoilijoihin kuuluvan Morrison, joka haluaa muistuttaa siitä miten hyvin suunniteltuja usein huomaamattomat tavarat ovat. Näyttelyssä on hänen omien töittensä lisäksi anonyymejä paperiliittimiä, soijakastikepullo, roskakori, muovinen ostoskori.  Kaikkia yhdistää ennen kaikkea erinomainen muoto tehtäväänsä.
– On parempi olla esineiden takana kuin edessä. Se on oikea paikka muotoilijalle, tämä erikoinen tavallisten ja käyttökelpoisten esineiden kauneuden tajuava muotoilija sanoo.
– Missä voimme vaikuttaa eniten, on siinä ettemme tee typeriä esineitä vaan sellaisia, jotka parantavat elämää.

Dadaisti Francis Picabia: ”Taide on apteekkitavaraa idiooteille.”

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, ihmissuhteet, mynämäki, sano suoraan, taide, yhteiskunta, Yrittäminen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

13 vastausta artikkeliin: Tavalliselle tattiaiselle tavallista tavaraa, kiitos!

  1. meri sanoo:

    millään ei ole niin helppo huijata kuin taiteella, koska sillä ei ole oikeaa hintaa. mitä enemmän ostaja maksaa, sitä arvokkaampaa on taide.

    yksi panee kiviä ympyrään ja toinen maksaa niistä miljoonan. dorka maksaa ja nero myy.

    taiteessa onkin kahta lajia neroja: taiteellisia ja taloudellisia. jos samassa ihmisessä kummatkin nerouden lajit kohtaavat, se on kuin sodanjulistus tekijää vastaan: kaikkien maiden kateelliset yhtykää!

    suosio kertoo kysynnästä, vaikka se ei kerro laadusta.

    paljon arvokasta ja ainutlaatuista jäisi tulematta julki, jos taiteen pitäisi kannattaa. silti epäsuosittu voi olla vielä huonompaa kuin suosittu, vaikka monet suosikit osaavatkin luoda iljettäviä tekeleitä. asianharrastajille on aina riittänyt valinnanvaraa matti karppasen kömpelöistä lintutauluista björn weckströmin kammoveistoksiin.

    kotimaiset taiteilijat pitävät itsestään selvänä, että heidän kuuluu saada eikä ansaita rahaa. jos taiteilija taas saa verotettavaa tuloa, hän oitis kirkuu, että verotus tappaa taiteilijat.

    pakettiratkaisuistaan maailmankuuluksi tullut christo ei suostunut ottamaan vastaan tukea, koska se olisi saattanut vaarantaa hänen riippumattomuutensa. kun hän pystytti 3 100 jättisateenvarjoa tyynen valtameren kahta puolta, teos maksoi yli sata miljoonaa silloista markkaa. rahat hankittiin mm. myymällä luonnoksia ja pienoismalleja.

    sen sijaan moni suomalaistaiteilija aloittaa teoksensa suunnittelun kerjäämisellä. jos se ei onnistu, ei synny teostakaan.

    monet taiteilijat eivät silti käsitä mitään yhteiskunnasta, joka elättää heidät. talouskasvu, tuottavuus ja ydinvoima ovat suoraan perkeleestä, vaikka juuri taiteiljoiden halveksimat insinöörit ja liikemiehet yrittävät veitsi kurkulla hankkia niitä rahoja, joita taiteelle jaetaan.

    taidetta voi hyvin tehdä äänestyspäätöksillä. suomi on järjestötaiteiljoiden, laitostaiteen ja lautakuntakulttuurin ihannemaa.

    kulttuuriväellä on aina väärä ministeri: joko liian saamaton tai touhukas, joko taidetta ymmärtämätön tai vääriä taiteita suosiva.

    kulttuurin kannattaisi kenties olla kiitollinen niin kauan, kuin c-luokan ministeri paimentaa b-luokan taiteilijoita. entä jos ministeri olisi a-luokkaa ja jyrähtäisi, että elättitaiteilijoiden hemmottelusta on tultava loppu!

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Meri,

      sinulle on tarkoitettu vastaukseksi tuo pitkä höpinä tuolla Kaisa-Marian jäkeen. Ehti Kaisa-Maria kirjoitaa sillävälin kuin sitä väsäsin.

  2. Kaisa-Maria sanoo:

    Picabia on oikeassa! Ostin taannoin uudenaikaista mutoilua edustavan lähdevesipullon, jonka on muotoillut ja keksinyt joku kuuluisa suomalainen miesmuotoilija, jonka nimeä en muista, enkä haluakaan.
    Muovinen pullo on kuin reikäinen possumunkki, jossa on tähden muotoinen korkki. Se sisälsi lähdevettä 0,4 litraa ja maksoi 3,5 euroa. Typerän ja epäkäytännöllisen pullon suunnitellut heppu oli päässyt puffaamaan tuotettaan telkkarin aamuohjelmaan.
    Sanoisin, että olipa siinä mieheksi viisas henkilö. Todellinen kusetuksen mestari. Herätti uteliaisuuden ja onnistui myymään pullojaan hulluille. Nykyisin niitä ei tosin kaupoissa näe.
    Joten ei sovi aliarvioida muotoilijoita. Ihailtavia bisnesihmisiä ja verrattomia kansankusettajia!

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Juuri nämä muotoilijat minua ihmetyttävät: mitä itua on muotoilla kahvikuppi, kun sen perusmuoto on todettu jo hyväksi!

      Miksi muotoilla painavia lautasia, kun kevyet ovat helpompia käsitellä?

      Miksi muotilla rumia sohvia,kun sohvan kuuluu olla sohvan näkoinen. Eli näissä käytttöesineissä kyllä kova juttu on perinteinen muoto. Kuka uskoisi Koskenkorva-pulloon, jos sen yhtäkkiä muotoilisi uudelleen joku muotoilija?

  3. hymyilevä eläkeläinen sanoo:

    Minulla on tässä luettavana Harri Mannerin kirja Suuri performanssi. Ihastuin mieheen yhdessä television Voimala-ohjelmassa, jossa taiteilijat keskustelivat. Kovasti keskustelivat ja tämä Manner sai sanottua muutaman lauseen, jotka osoittivat, että mies suhtautuu hiukan kriittisesti moniinkin taiteen ilmiöihin. Mies on monipuolinen taiteentekijä: on kuvataiteilija ja sen lisäksi kirjoittaa.

    Olen vasta kirjan alussa, mutta nyt jo on selvää, että mies kritisoi tuota taiteen klikkiytyneisyyttä, teennäisyyttä ja monimutkaista puhetta siitä ja taidekriitikoiden yksinoikeutta arvottaa taidetta.

    Tietysti on myös niin, että taide on kovasti monimutkainen asia, sillä esimerkiksi kukaan ei ole vielä tyhjentävästi pystynyt selittämään mitä se oikein on: jotain aistimista, jotain ”missä katsoja voi kohdata itsensä toisena”. Siis aistia sitä miten taiteilija on aistinut maailman, katsoja sitten yrittää katsoa maailmaa taiteijian silmin. (Eldridge, Johdatus taiteen maailmaan)

    Taide kuitenkin kiehtoo ihmistä. Kun tähän seoitetaan mukaan raha, meneekin puurot ja vellit sekaisin: eihän taiteen arvoa voi mitata rahassa, vai voiko? Rahassa sitä kuitenkin usein mitataan: tässä tulee mukaan ikään kuin joku hauska peli, jota monet nimeäsaaneet taiteilijat pelaavat todistaen, että raha ei merkitse mitään, määräävät mahdottomia hintoja kuten Picassokin vaihtaessaan pikkuruisen taulun mahtavaa ranskalaiseen huvilaan, tai jotkut näistä poptaiteilijoista, maataidetta tekivistä, arte poveran edustajista, postmonernisteista ja mitä kaikkea niitä nyt nykyään onkaan.
    Kaikki käy ja jos suuressa maailmassa tulee nimeä, mikä hinta tahansa teoksesta käy.

    Minulle on täysin käsittämätöntä taitelijoiden riitelyt noista apurahoista ja esimerkiksi tuo käsite ”elättitaiteiljat”. Taide-elämän tapahtumia on jännittävää seurata enkä osaa ottaa kantaa muuhun kuin siihen, että monenmoista on ja saa tietysti ollakin.

    Mutta tietenkin kannatan ajatustasi, että kulttuuriministerinä voisi olla ihminen, joka ei olisi kovin paljon kaikenlaisten klikkien johdateltavissa.

  4. maria sanoo:

    Se mitä ”meri” kirjoitti, on täyttä totta. Juuri tästä syystä esim. Jörn Donneria ei aikoinaan uskallettu valita kulttuuriministeriksi: liian pätevä!

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Kyllähän näille viimeisille kulttuuriministereille ovat nauraneet naurismäen aidatkin!

  5. meri sanoo:

    hymyilevä & maria & kaisa-maria

    katselin sitä samaista voimalaa, rupesi tärsyttämään koko ’suuri taidekeskustelu.’ tilasin kuitenkin tuon mannerin kirjan, sillä miehen ajatukset uivan kiinnostavalla tavalla vastavirtaan.

    kulttuurikeskustelussa on pari epäselvää kohtaa: 1) kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka paljon taiteilijoita on 2) kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka paljon taide saa rahaa..

    jonkun pitäisi määritellä, kuka lasketaan taiteilijaksi. taiteilijaa ei voi määritellä sen mukaan, onko hän itseoppinut vai koulutettu, onko taide päätyö vai harrastus, onko tulos hyvä vai huono.

    rahat kätkeytyvät niin moneen paikkaan ehkä siitä syystä, että kukaan ei pääsisi perille, paljonko rahaa kaikkiaan liikkuu, ja jotta kaikki voisivat jatkaa marinaansa siitä, ettei sitä tule tarpeeksi….

    kyse ei olekaan rahasta vaan valheesta. kansakunta uskottelee suosivansa hyvää taidetta ja todellisia lahjakkuuksia, vaikka se suosii egotrippejä, askartelua ja himphamppua. kulttuurirahoja olisi minusta rehellisempää jakaa kansalaispalkan tai sosiaaliturvan nimellä.

    silti kulttuurin rahat ovat olemattomia verrattuna niihin miljooniin, joita huiskitaan pitkin pankkeja ja peltoja. ne miljoonat valuvat päivittäin uutislähetyksissä eivätkä näytä kiinnostavan enää ketään.

    nykyinen kova valinta ja pitkä koulutus tuottavat siistiä jälkeä tekeviä puurtajia. kun taitelijoita tulee lisää ja lisää, pyramidista ei tule terävämpi, vaan laajempi: pohjalle kasautuu yhä leveämpi kerros huonoja, keskiosa tukevoituu täyteen tasapaksua mössöä, mutta huippuja ei tule kuin pari enemmän.

    se minua sapettaa, että kehnot virkamiestaiteilijat parkkeeraavat itsensä laitoksiin, joihin he jäävät vuosikymmeniksi maatumaan. palkkalistoilla voi olla muusikko, joka ei kuuteen vuoteen ole soittanut nuottiakaan, tai näyttelijä, joka ei viiteen vuoteen ole lausunut repliikkiäkään..

    jotkut ovat myös tulkineet pitkän apurahan varhaiseläkkeeksi ja lopettaneet työnteon. apurahalla saa saman verran käteen kuin esimerkiksi kirjastonhoitaja kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen. niinpä runoilija kerskuu kapakassa, että hänen on kannattanut kirjoittaa enemmän apurahahakemuksia kuin runoja.

    miksei muuten puuseppää tai kolmivuorotyötä tekevää sairaanhoitajaa koskaan palkita reilulla sekillä, muta taiteilijalle voidaan lykätä 10 000 euron palkinto kouraan….

    • tammikuu44 sanoo:

      Apurahajärjestelmä on siis tosi kieroutunut ja turhauttava. Muistan, että jo vuosia sitten puhuttiin jonkinlaisesta taiteilijapalkasta. On tainnut jo unohtua koko ajatus.

      Virkamiestaiteilja ei tunnut kovin hyvätä ajatuselta, mutta ihmetellä täytyy, miten taiteilijat yleensä elättävät itsensä. Miten esimerkiksi kirjailija, joka on jo antanut osaamisestaan näytön, elää? Tuskin pelkällä kirjamyynnilla? Joku apuraha varmaankin, jotain ”hanttihommia”, kai tai sitten täytyy olla toinen ammatti, kai?

      Järjestöjä jotka aurahoja jakavat on ilmeisesti paljon, mutta tuskin niistäkään kaikille riittää jaettavaa. Tällä hetkellä muistuu mieleeni vain Suomen Kulttuurirahasto.

      Kuvatiteilijoita tuskin elättää nättelytoiminta?

      Kuinkahan suuri merkitys on taiteilijan sosiaalisella verkostolla, kuinka paljon täytyy tuoda itseään esille julkisuudessa eli olla mukanan kaikenlaisissa kissanritiäisissä, ehkä taiteilijankin on tehtävä itsestään brändi?

      60-luvulla nuoret runoilijat elivät käymällä kapakoissa: aina löytyi pitkätukkainen soma muusa, joka ymmärsi runoutta ja otti runoilijan luokseen, syötti ja juotti.

  6. Kaisa-Maria sanoo:

    Pirujako sitä ylipäätään runoilemaan muualle kuin pöytälaatikkoon, jos homma ei toimi.
    Apurahoen lisäksi on keksitty sellainen aputyökalu kuin lapio.
    Nyt on kuitenkin luminen talvi. Kapakoitten asemasta ainakin virikkeitä mielivän runoilijan olisi syytä hankkiutua hevosvetoisiin metsätöihin, istahtaa tukkireen nokkaan ja katsella millaiset näkymät siitä avautuvat.
    Lähtee siinä runoratsu liikeelle, kun valjaat natisevat, jalakset kirskahtavat, ja hangessa kahlaava hikinen ruuna kunnolla piereskelee. Taustalla moottorisahan valittava ulina ja kaatuvan kuusen hankea pieksevä puuteriluminen mätkähdys. Syntyisi siinä väkeviä runoja.
    Ikävää, että vain harvoilla on nykyisi tähän mahdollisuus ja yhtä vähän ymmärrystä. Naisena koin tämän hiljattain ja ihan ensi kertaa, kun eräs ystäväni metsään vietteli.
    Tällaisen kokemuksen jälkeen saa kunnon kontrastin kapakoiden hienoperseisiin, liituraitaisiin sekä samettimekkoisiin tuulen nussijoihin.

    • hymyilevä eläkeläinen sanoo:

      Katkeruus, katkeruus kuvastuu sanoistasi Kaisa-Maria! Koit metsän varsin runollisena, oikein nykyrunollisena piereskelyineen kaikkineen, myös moottorisahan ujellus teki sinuun kovan vaikutuksen. Kokonaisuudessaan mikä loistava performanssi koko metsäretkesi!

      Aihetta kannattaa kehitellä: moottorisaharunoutta!

  7. Aili Nupponen sanoo:

    Jokohan se pokasaharunous on kirjoitettu? Siinäkin olisi yksi aihe, jos ketä kiinnostaa. Nykyään metsissä näkee melkein pelkästään näitä motoja eli monitoimikoneita. Taimikonhoitotöissä voi toki nähdä moottorisahankin ja miehen vielä töissä.

  8. tammikuu44 sanoo:

    Siinäpä haastava aihe vaikka Kaisa-Marialle: oodi monitoimikoneelle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s