Ainako anteeksi?

Teologi Anna-Liisa Valtavaara vakuuttaa, että kaiken voi antaa anteeksi.

Anteeksiantamisessa on jotain ylevää ja hienoa. Peruskoulussa siihen on jokainen tutustunut: tappelupukarit pyytelevät toisiltaan anteeksi –  ja nurkan takana taas tapellaan. Yhtä tyhjän kanssa koko prosessi! Jopa vahingollista sille, joka taas kerran saa turpiinsa.

Kuuntelin äskettäin Mietoisten seurakuntatalossa anteeksiantamisen apostolia, teologia, kirjailijaa ja kouluttajaa Anna-Liisa Valtavaaraa. Opetus oli tämä: kaiken voi ja pitää voida antaa anteeksi. Muuten katkeroidut.

Anna-Liisa Valtavaara haluaa varmasti hyvää, pyörittelee anteeksiantamista  teologin uskon varmuudella.  Hän on koonnut ajatuksensa ja kokemuksensa  kouluttajana kirjaan Ainako anteeksi? Kirjassaan hän esittelee tapauksia, joissa anteeksianto on koettu vapauttavana. Vahvoilla hän on kertoessaan vääryyttä kokeneen ihmisen ahdistuksesta ja vaarasta katkeroitua.

Nykyaikana vääryyksiä riittää, ahdistuneita ihmisiä riittää. Anna-Liisa Valtavaaran kirja on yritys parantaa vanhoin voiten nykyajan sairaita. Epäilyttävän kevyeksi jää kirjan tarjoama rukouksen voima.

Jotain tolkkua pitäisi saada
anteeksiantoonkin?

Ruotsalainen teologian tohtori ja etiikan tutkija, kirjailija Ann Heberlein uskoo myös anteeksiantamiseen, mutta siihen ei pidä mennä päätäpahkaa. Viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Se ei ollut minun vikani hän kirjoittaa anteeksiantamisesta pitäen jalat maassa, ilman  rukouksen taikavoimaa.

Anteeksiantamus ei ole välttämättömyys eikä sen vaatiminen uhrilta ole aina hyväksi, kun kyse on vakavista rikkomuksista, kirjoittaa Heberlein. Sen sijaan hän korostaa sitä, että ihmisen  on otettava vastuu teoistaan. Kiusaaja on kiusaaja oli hänellä kuinka huonot kotiolot tahansa. Uhria ei saa syyllistää.

Ihmisen on otettava siis
oikein vastuu teoistaan!

Juutalaisilla on anteeksiannosta mainio näkemys. Anteeksi pitää antaa vasta sitten, kun väärin tehnyt on käynyt läpi teshuvahin eli “palannut oikealle tielle“. Prosessi on monivaiheinen: omat virheet on nähtävä ja tunnustettava, osoitettava katumusta ja oltava valmis hyvittämään tekonsa uhrille. Pitää luvata käyttäytyä paremmin tulevaisuudessa.  Tärkeää on, että uhri saa  hyvityksen eikä näin jää vellomaan katkeruudessa ja kostonhimossa.

Sinä uhrina et ole mitenkään vastuussa syyllisen pahasta olosta. Sinulla on elämä edessäsi, kokemasi vääryydet takanapäin!

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, ihmissuhteet, kirkko, koulu, luterilainen kirkko, mynämäki, opettajat, Väkivalta, Voittaminen, yhteiskunta, Yrittäminen Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

14 vastausta artikkeliin: Ainako anteeksi?

  1. pasanen sanoo:

    ”Aina anteeksi” voi olla kevytkenkäistä itsekkyyttä, jolla taataan kenties oma hyvä mieli, kun onnistutaan petkuttamaan itseään. Voihan sen nähdä kostonakin väärintekijää kohtaan, joka kenties ajautuu totaaliseen umpikujaan jossakin vaiheessa, kun häntä ei ole ajoissa pysäytetty. Hyvin epäilyttäviltä tuntuvat jälkikäteen ne kansakoulun opettajan pakkosovinnot aikoinaan. Niissä mentiin aidan matalimman kohdan yli eikä edes yli, vaan takerruttiin piikkilankaan persauksista.
    Totuus kai lienee, että on ihmisiä, jotka eivät oikeasti pysty pyytämään anteeksi tai antamaan anteeksi. Lieneekö sen ilmiö taustoja kukaan selvitellyt perusteellisesti?

    • tammikuu44 sanoo:

      En ymmärrä missä tämä sinun viestisi luurasi. On näemmä lähetetty 13.53ja vasta nyt klo23.40 se on perillä. Näin sen jo kerra aivan äsken: ihmettelin miksi roskapostin puolella on viesti. Katsoin. Se oli tämä kommenttisi. Tein sille kaikenlaista pelastaakseni sen ja pelastinpas. Siis: ANTEEKSI tämä viivytys, vika on kyllä koneen.

      Mitä enemmän tuota anteeksipyyntöä ajattelee, sitä vaikeammalta se tuntuu. Pikkujuttuja on helppo pyytää anteeksi mutta entäpä, voiko edes pyytää anteeksi murhaa tai raiskausta? Tai miksi ne pitäisi antaa anteeksi?

      • pasanen sanoo:

        Viivytys voi olla sitäkin, että olen vaihtanut sähköpostiosoitetta, en tiedä.

        Anteeksianto on kai jotakin sellaista, johon oikeastaan ulkopuolelta ei viimekädessä ole lupa vaikuttaa, vaan sen ydinprosessi käydään ”minän” sisällä. Toisten odotukset/vaatimukset voivat vain vääristää lopputulosta.

  2. Aili Nupponen sanoo:

    Ihan oikein, jos pahantekijä tuntee syyllisyyttä, se antaa toivoa siitä, että hänellä on tallella omatunto.

    Mutta monet uhrit yhteiskunta ja ihmiset tahtovat syyllistää; jopa raiskatunkin on tunnettava syyllisyyttä siksi, että raiskaaja on raiskannut hänet. Asiat käännetään päinvastaisiksi kuin ne ovat olleet. Ja maailmalla kertomukset muuttuvat yhä merkillisemmiksi, samasta asiasta saattaa kuulla puolenkymmentä eri ”totuutta”.

    Olen sitä mieltä, ettei kaikkea tarvitse/ pidä antaa anteeksi, olkoot papit mitä mieltä tahansa. – Voitaisiinko murhakin jättää rankaisematta, muista rikoksista puhumattakaan?

    • tammikuu44 sanoo:

      Tuo yletön anteeksiantaminen on toden totta pappien paasausta ja Raamatun ”tulkintaa”. Kaikkea ei järjellinen ihminen toki anna anteeksi, eivät anna uskovaisetkaan, vaikka näin väittävät. Monia asioita voi unohtaa ja pitääkin unohtaa mahdollisuuksien mukaan. Juopon äijän pahoinpitelyä tai raskausta ei kyllä unohda kukaan – eikä anna anteeeksi. Miksi pitäisi?

      Jos tuommoiselle koulukiusaajalle eimerkiksi ns.antaa anteeksi niin sehän on selvä merkki, että sen kun jatkat vain samaan malliin – ja uhri kantaa syyllisyyttä!

      Kun koulukiusattu vain saisi uusia ystäviä, hän voisi huoletta unohtaa entiset kiusaajansa, ei siihen mitään anteeksiantoja tarvita.

  3. Zepa sanoo:

    ”Anteeksi pitää antaa vasta sitten, kun väärin tehnyt on käynyt läpi teshuvahin…” Joskus mieli on tehnyt kysyä anteekspyytäjältä, TIETÄÄKÖ hän, MITÄ tai MIKSI hän pyytää anteeksi. Koska jos hän ei edes tajua, miksi hän pulauttaa sanan suustaan, niin eihän sillä sitten ole mitään merkitystä. Mekaaninen ’anteeksi’ on ihan haistapashaa.

    • Esimerkiksi kouluissa rakastetaan vieläkin sellaisia anteeksipyytämisrituaaleja, joissa esimerkiksi kiusaaminen on selvitetty sillä, että kiusaaja ja kiusattu tuodaan opettajanhuoneeseen, jossa luokanvalvoja kuulustelee ja moitiskelee ja sitten kisaajan on pyydettävä anteeksi ja toisen annettava. kumpikin myöntää, että asia on sillä hoidettu. – Viimeistään viikon kuluttua ollaan samassa tilanteessa. Ehkä kiusattu on saanut entistä enemmän turpiinsa. Haistapaskaa, kuten sanoit.

  4. Kaisa-Maria sanoo:

    On jokseenkin antaaksiantamatonta olla antamatta anteeksi pikkuasioissa, vaikka niistä voidaan sopia muutenkin.
    Kerran tietyt asiat päätyivät pitkäaikaisen ystäväni ja lähinaapurin kanssa välirikkoon. Paistettiin särkeä pitkälti toista vuotta eikä oltu tuntevinamme. Lapset ja puolisot olivat kuitenkin edelleen ystäviä. Kumpikin odotti toiselta anteeksipyyntöä. Kohtasimme viimein kummankin ollessa lievästi sanottuna juhlatuulella:
    – Pirujako tässä muuten riitelemään!
    – Eihän me olla yli vuoteen riidelty.
    – Et ole pyytänyt anteeksi.
    – Et ole sinäkään.
    – Jätetään sitten pyytämättä.
    Sovittiin, että tasapeli. Sitten todettiin, että vain pikkusieluiset ihmiset ylipäätään riitelevät ja kerjäävät toisiltaan anteeksiantoa. Joimme muovimukeista lisää punaviiniä ja totesimme olevamme sellaisten asioiden yläpuolella.

    • tammikuu44 sanoo:

      Tyylikästä toimintaa! Kovin herkkäsieluisten onnettomuutena ilmeisesti on se, että eivät osaa käyttää alkoholia oikein. Varsinkin punaviinin juominen on auttanut aikojen saatossa myös monia runoilijoita saamaan runonpäästä kiinni ja muutakin.

      Toisaalta perinteinen mökötys kuuluu olennaisena osana suomalaiseen kulttuuriin, eikä siihen mitkään anteeksipyytelyt pure.

  5. SIS sanoo:

    Anteeksi voi antaa ts. omalle kohtalolleen voi olla armollinen. Näin sen ajattelen (tämä on pitkä, myönnetään!):

    Jalostunut ajatus

    ”Minä en koe elämääni tienä,
    matkana kehdosta hautaan,
    vaan esineenä,
    astiana joka vähitellen täyttyy
    ja täyteen tultuaan hajoaa.”
    – Pentti Saarikoski –

    Tätä minä kelasin ja kelasin, uudestaan ja yhä uudestaan vuonna 1995. Siitä on melko pitkä aika. Luin silloin Tuula-Liina Variksen kirjaa ”Kilpikonna ja olkimarsalkka”. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Minulle yritettiin todistaa kuinka aika korjaa, sinä unohdat ja haavat paranevat. Siinä samassa minä oivalsin, että kaikki minkä olen elänyt, pysyy minussa. Mikään ei jääkään taakse, kaikki minkä olen elänyt, pysyy minussa. Minun ei tarvitse unohtaa. Minä saan muistaa. Ja minun täytyykin muistaa, itseni takia. Voi, mikä helpotus.

    Tänä vuonna meidän Meri Kanervan syntymästä ja kuolemasta tulee kuluneeksi jo 18 vuotta. Minulla on ollut 18 vuotta aikaa sopeutua ajatukseen, että elämääni liittyy kuollut lapsi. Mutta en minä siihen ole niin paljon vuosia käyttänyt, saati tarvinnut, vaikka monet niin kuvittelevat. Välillä en muista koko asiaa, kunnes joku pieni hetki tuo kaiken tulvana mieleeni. Mutta yhden asian olen tehnyt itselleni selväksi: meidän Meri Kanervan syntymä, elämä ja kuolema on oleellinen osa minun elämääni. Hän jätti jälkensä minuun iäksi.

    Huomaan, että ympäristön on välillä vaikea ymmärtää asennettani. Kohtaan kauhistusta, sääliä ja uskomattomuutta: 18 vuotta ja hän vieläkin miettii asiaa koko ajan! En minä niin tee. En minä koko ajan asiaa mieti. Ei minun tarvitse, sillä Meri on osa elämääni ja hän kulkee mukanani, kohtasinpa elämässäni mitä tahansa. Elämänkokemukseni antaa minulle myös perspektiiviä: asiat menevät oikeaan arvojärjestykseen, enkä turhista välitä. Jotain olen oppinut, mutta koulu on ollut kova, myönnetään. Mitä sitten olen oppinut? Sen, että meillä on vain yksi elämä ja se pitää elää tässä ja nyt, ei eilisessä tai huomisessa. Täyteen tultuaan, astia hajoaa. Niin se on.

    Enää en välitä mitä muut minusta ajattelevat. Tämä on minun elämäni, minun astiani. Uusia ihmisiä kohdatessani tulee usein puheeksi perhesuhteet. Kerron miehestäni, lapsistani, koirista ja kissoista ja edesmenneistä hevosista, lampaista ja kanoista mikäli joku jaksaa kiinnostua. Ja aina kerron myös meidän Meri Kanervasta, mutta hyvin usein se aiheuttaa kuulijassa ahdistusta. Olen päättänyt, että en välitä siitä.

    Minusta on kunnioitusta elämää kohtaan mainita kaikki meidän lapsemme. Olisi epäreilua ja epäeettistä vaieta asiasta, joka on vaikuttanut elämääni enemmän kuin kenties mikään muu. Vaikeneminen saattaisi tarkoittaa, että olen unohtanut. Minä en tahdo unohtaa. Haluan muistaa. Haluan muistaa kaikkea hyvällä.

  6. SIS sanoo:

    Olen siis antanut elämälle anteeksi.

    • Nyt alan ymmärtää, mitä anteeksiantaminen on:
      tärkeintä olisi antaa elämälle anteeksi, muistella sitä hyvällä.

      Moni uupuu matkalla vaikka ei ole kokenut kuin murto-osan tuosta mitä sinä. Ihminen kitisee pikkuasioista, luokkaantuu verisesti tyhjästä.

      Ehkä sitä iän karttuessa hiukan oppii laittamaan asioita arvojärjestykseen, oppii elämään omaa elämäänsä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.

  7. Mia Ruohomäki sanoo:

    Anteeksi antaminen on tärkeää sen vuoksi, jotta itse voit siirtyä eteenpäin ja päästää irti tapahtuneesta. Jättää sen taakseen ja nähdä mahdollisuudet edessään. Jos ei anna anteeksi, ei päästä menneestä irti, energia menee niihin – tietoisesti tai tiedostamatta.

    Ei muiden vuoksi anteeksi tarvitse antaa tai omastaan joustaa, itsensä vuoksi kyllä.

  8. tammikuu44 sanoo:

    Aivan hyvin voin siirtyä eteenpäin ja päästä irti tapahtuneesta vaikka en rikolliselle, raiskaajalle tai murhamiehelle anteeksi antaisikaan. Onhan täysin ymmärrettävää, että väärintekijä on väärintekijä ja sellaisena pysyy eikä minulla rikoksen kohteena ole mitään velvollisuutta ns. antaa anteeksi, vääryyttä ei saa sillä tekemättömäksi.

    Väärintekijä kantakoon tekonsa seuraukset. Uhrin on monesti hyvä hakea apua oikeilta ammattiauttajilta, joita ovat psykologit ja psykiatrit, jotka pystyvät oikeaan auttamiseen ja uhrin tukemiseen niin, että uhri ei tunne syyllisyyttä ja pystyy elämään elämäänsä vääryydestä huolimatta. Tasapaino on saavutettu, kun väärintekijästä on tullut urille täysin yhdentekevä, elämä on edessäpäin! Kiehukoon väärintekijä omissa liemissään ja tuntekoon syyllisyyttä, jos sellaiseen pystyy, ei paljon kiinnosta!

    Mielenterveyden kannalta olisi parasta jättää kaikenlaiset uskontoon perustuvat tekopyhät anteeksiantamiset omaan arvoonsa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s