Herra Darwinin puutarhuri sähköistää kasvimaan

Mitä Thomas Davies istutti sähköistetylle kasvimaalle?

Monet tottuneetkin  lukijat ovat saattaneet säikähtää Kristiina Carlsonin kirjan Herra Darwinin puutarhuri saamia ylistäviä lausuntoja. Ensilukemalla ei niitä edes ymmärrä, miten sitten kirjaa;  Carlson rakentaa kerrontaansa  “typografisilla ja narratiivisilla ratkaisuilla, jotka ovat suomalaisessa romaanitaiteessa melko epätyypillisiä”.  Ja  jos  romaani on äärimmilleen hiottu kirjallinen timantti, se ei välttämättä avaudu ollenkaan, pelkäävät monet.
Pelko pois! Kirja käteen!!

Ensimmäinen havainto: eihän tässä taida olla juonta ollenkaan, ihmiset ajattelevat, havainnoivat ympäristöään, arvostelevat naapureitaan, käyvät kirkossa, lääkäri lääkitsee ja naiset ompelevat, juoruillaan ja tiedetään kaikkien asiat, linnut laulaa ja kanat kaakattaa. Tämä ajatuksissaan puhuminen on sitä narratiivista kerrontaa. Ei hassumpaa, oikeastaan hauskaa, tähän on helppo eläytyä. Sanat ja lauseet soljuvat puhujan mukaan. Kertojana on koko kylä.

Eletään 1870-luvun loppua Englannissa. Pienessä kylässä viettää vanhuudenpäiviään herra Darwin, jonka puutarhuri Thomas Davies joutuu tietenkin kyläläisten silmätikuksi. Eletään vanhan aikakauden loppua, uusi aika evoluutio-oppeineen ja keksintöineen on avautumassa, Jumala vielä taivaassa, mutta herra Darwin jo maassa. Ja sähkö, yhtä ihmeellinen ja näkymätön kuin sielu. – Kirja on siis  epookkiromani.

Stuart Wilkers: “Näin kuvan kirkonlämmityslaitteesta, joka muistutti isoa rautaista roskatynnyriä, josta lähtivät seinälle putket ja se lämmitti puisen kirkon Pohjolassa jossa lämpötila laskee pakkasen puolelle, mutta täällä on vanhakantaisuus syvässä kuin naula takapuolessa, kirkkoa hirvittää ajatus, ettei sitä tarvita ihmiskunnan suuressa remontissa, jossa tuonpuoleinenkin rakennetaan tämänpuolueiseksi, ei tarvitse kysellä teitä ja totuutta, kun rakennetaan rautatiet ja käytetään sähköä, jota ei voi nähdä kuten ei henkeäkään.”

Puutarhurissa on ihmettelemistä: leski, nuori vaimo kuollut, mies polttaa suruunsa tammisen hyvän sängyn, nyt kahden vammaisen lapsen yksinhuoltaja. Ehkä puutarhurin kokema suru ja vastoinkäymiset ovatkin Jumalan rangaistusta! Toisaalta miestä katsotaan kunnioittavasti, mahtaako saada sähköllä kasvamaan kasvit nopeammin, tuottamaan suuremman sadon?

Ankkuri-kapakassa pohditaan ihmisen viisautta, maailmaa joka muuttuu: “ihmiskunta uppoaa vielä omaan viisauteensa“—-“ihminen on ainoa eläin, joka ihmettelee, minne on menossa ja miksi“,—“yksinkertainen sielu uskoo puhtaasti, koska ei kykene muuhun”— “Pyhän tilalle nousevat maalliset jumalat — “Mihin sielu muka mahtuu, jos pää on tietoa täynnä? Tietämättämyyttä riittää sen verran, että kyllä sielulle joku kolo jää.”

Kristiina Carlson ja Herra Darwinin puutarhuri ovat saaneet tämä vuoden valtionpalkinnon. Kirja on tiukkaa taideproosaa; ainakin jo toisella lukemisella kirja antaa monenlaista mietittävää. Carlsonin kieleen ihastuu välittömästi. Ja jos muuta ei jaksa, kannattaa lukea hurmaava loppu,  jossa kerrotaan kevään tulosta: oikein humalluttaa, hallelujaa!

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, ihmissuhteet, kirjallisuus, mynämäki, Voittaminen, yhteiskunta Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Herra Darwinin puutarhuri sähköistää kasvimaan

  1. Hirlii sanoo:

    Joo, kyllä se sellainen halleluujaa on. Kirja on hieno pikkuopus, johon voi palailla, sain sen joululahjaksi.

    Mutta vähän sellainen olo, etten oikein tiedä, jääkö esimerkiksi oma ihastumiseni siihen pitkäikäiseksi. Olen ikävä ihminen lukijana, koska on jo näitä pitkäaikaisia suhteita ja oikeastaan Carlson ei kauheasti kantanut siihen mitään lisää.

    Pidin kovasti hänen kielestään ja siitä että hän osaa kuvata pienen ihmisyhteisön niin että siinä on mukana vahva elämänvoima. Että yksilö on, mutta on myös yhteisö ja maailma siinä oman napakarvan ympärillä.

    Jokin minua siinä kovasti häiritsikin, mutta en saa sitä vieläkään oikein sanoiksi.

    Hieno kirja.

    • Kiertelin ja kaartelin tuossa juttuni alussa tuota, minkä sanot mainiosti: hieno pikkuopus. Todellakin: kirjaan voi palata, avata sen mistä haluaa ja lukea. Tulee hyvä olo. Hienosti kirjoittaja osaa tuoda esille tuon uuden aikakuden kolkuttelun, kukin kylän asukkaista kokee sen tavallaan.

      Luulin kyllä opusta vallan merkilliseksi niiden lukemieni arvioiden perusteella. Kyllähän tuommoista välimerkitöntä tekstiä on kirjoitettu ja tuollaista tajunnanvirtaa jo vuosikausia.

      Mutta kieli on metkaa! Kokonaisuus muistuttaa sellaista hyvin tehtyä pikkutarkkaa englantilaista historiallista 1800-luvun kuvausta tv-filminä.

  2. Aili Nupponen sanoo:

    Tajunnanvirtatekniikkaa on käytetty myös runoissa. Itselläni on runo Operetti nimeltä rauhankyyhky (Hullun lehmän tanssin päätösruno, löytyy blogistani Tanssi Elämänpellossa).

    On toinen juttu ymmärtävätkö tällaisen kirjan hienouden lukijat, veikkaan, että moni kyllästyy ennen kuin on päässyt edes kunnolla alkuun. Jos kirja on luettava kahteen kertaan sisälle päästäkseen, monikaan ei jaksa nähdä niin paljon vaivaa.

    Kirjan aiheena 1700-luku on varmasti mielenkiintoinen ja vaativa juttu kirjoittajalle. Myös lukijan aikakausi asettaa meille tuntemattomien kysymysten asioiden eteen. Ne asiat, jotka meille ovat itsestäänselvyyksiä, eivät varmasti olleet sitä 1700-luvun lopulla eläneille. Uskon että tämä kirja kannattaa kyllä lukea, vaikka siihen menisi paljon aikaa ja ajatuksia.

    • tammikuu44 sanoo:

      Carlsonin kirja on lyhyt (175 sivua) ja sivukokokin on tavallista pienempi, että sen puoleen lukemiseen ei kovin paljon aikaa mene. Kirjaa voisi ajatella vaikka pitkäksi runoksi.

      Meillä lukijoilla on tosiaankin tapa päästä lukemisesta mahdollisimman vähällä vaivalla. Siihen kai totuimme jo lapsena: 20 osaa Pekka Töpähäntää sitten tyttökirjoja ja Viisikkoa. Kirjastosta lainattiin mitä muutkin tytöt lainasivat.

      Muistan kuinka mahtavan vaikutuksen minuun teki, kun kuulin vähän yli kymmenvuotiaana jonkun lukevan radiossa Tom Sawyerin seikkailuja. Voikos tämmöistäkin olla! Aloin ihan itse päättää, minkä kirjan kirjatosta lainaan.

      Sen vaivannäön palkitsevuuden opin kahlatessani läpi Tolstoin Sotaa ja rauhaa hiukan vanhempana. Siihen tosin innoitti minut amerikkalaisten tekemä elokuva tuosta klassikosta ja iki-ihanat filmitähdet! Täydestä meni amerikkalainen venäläisyys.

      Paljon jäi ymmärtämättä ja oli hypättävä yli pitkäpiimäisten taistelukohtauksien, mutta aloin arvostaa ukkoa,j oka muste roiskuen käsin kirjoittaa satoja ja taas satoja arkkeja täyteen, pitää tarinan hanskassa, pystyy eläytymään. Haistoin myös venäläisen tunnelman, aivan toisen kuin amerikkalaisessa sepitelmässä.

      Että kannattaa kokeilla tätä Carlsonin kirjaakin, miltä se maistuu…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s