Tänä aamuna sadevesitynnyrissä oli jo hienoista riitettä veden pinnalla.
Isoisä
Isoisä karkasi keväällä terveyskeskuksen dementiaosastolta. Osasi kotiinsa, otti ladosta traktorin ja ajoi viinakauppaan, josta osti Koskenkorva-pullon. Isoisä joi puolet koskenkorvasta ja alkoi kyntää omaa tuttua peltoaan. Vaot tulivat suoria. Isoisä joi kynnettyään loput koskenkorvasta. Sitten hän väsyi.
Isoisä katsoi aurinkoa ja kynnöstä. Tuli niin tuttu tunne. Multa näytti kuivalta, kynnös tutulta. Isoisä oikaisi itsensä kynnösvakoon auringon paistaessa ryppyiseen naamaan, kastemadon katsellessa. Isoisä kuoli onnellisena tutussa pellossaan, toisessa kourassa pullea kastemato ja toisessa tyhjä Koskenkorva-pullo.
– Tippaakaan en ole velkaa kenellekään, isoisä sanoi viimeisiksi sanoikseen nauraen.
Hymyilevä eläkeläinen 
Onnellisena on hyvä mennä! Kaunista.
Ja tuommoisella demetikollakin on ihmisarvo kuten kaikilla, jotka poikkevat jotenkin valtavirrasta. Olen usein katsellut kehitysvammasia, jotka tulevat läheisestä koulustaan. Siinä on ihmisryhmä, joka taatusti ei loukkaa kenenkään oikeuksia, ei halua kenellekään mitään pahaa – me keskimääräiset normi-ihmiset emme aina edes halua huomata heitä.
Taisi kastemato kertoa tämän sadun Hymyilevälle, vai kuka muukaan se olisi voinut olla?
Dementia voi antaa anteeksi paljon eletystä elämästä. Miten ”onnellinen” olotila on, yksikään dementikko ei pysty sitä itse kertomaan. Omalle kohdalle tuskin kukaan haluaisi ;-(
Huomaatko Aili, että isoisä tunnisti maan ja pellot, jotain olennaista olemassaolostaan. Ja kuten sanoit, demetia voi antaa paljon anteeksi eletystä elämästä. Silti demetia on pelottava sairaus. Mutta isoisä onkin vain keksitty hahmo kuvaamaan vanhuksia, jotka jätetään yksin. Joku voi joskus hypätä aidan yli ja viimeisillä voimillaan summata elämäänsä, tuntea auringon paistavan, vaikka madot kohta ihmisen syövätkin. Elämän viinapullo on juotu, pisaraakaan ei ole jäänyt velkaa kenellekään.
Kenenkään ei kannata surra omaa kuolemaansa.
Olen ollut jonkun vuoden kehitysvammaisten kanssa tekemisissä, töissä siis, ja heissä on aivan loistopersoonia, erityislahjakkuuksia. Niiltä ajoilta muistan kestoviisauden jota viljelimme runsaasti, että jos koko maailma olisi mongoloidien käsissä ja ohjauksessa niin tämä olisi tuhannesti parempi paikka kaikille. Niihin aikoihin, ja myöhemminkin, olen monesti ajatellut että äly (siis tämä mitattavissa oleva ÄO) ei olekaan kiintoisinta ihmisessä vaan aivan muut seikat.
Kastemadolle puhuminen voi olla joskus parempi kuin avata suutaan omille lajitovereille.
Totta joka sana. Ja kuinka paljon voitaisiinkaan tehdä vammaisten hyväksi, kuinka paljon tuommoinen ensinäkemältä kummallinen ihmislapsi voikaan oppia.
Kun joskus kuulin jossain tv-ohjelmassa kehityvammaisen tytön puheessaan toteavan , että ”kun minä olen tällainen kehitysvammainen”, niin kyllä riipaisi. Ilmeisesti kuitenkin tyttö ei ollut moksiskaan vaan hyvän itsetunnon omistajana totesi, ettei pystya kaikkeen samaan kuin monet ikäisensä.
Olisko niin, että kun reippaasti selitetään tosiasioita ja arvostetaan kaikkia, pystytään luomaan ympäristö, jossa kaikki tuntevat itsensä tasavertaisiksi; yksi on lihava, toinen on laiha, joku on sokea, joku kaunis, joku pitkä, joku pätkä, yksi on viisas, suurin osa tavallisia. Puutteita kaikilla.
Minä olen jo niin höyrähtänyt, että puhun kissoille ja linnuille, joskus kesällä leppäkertuille. Kastemato voisi myös olla hyä puhekumppani, täytyy kokeilla ensi kesänä. Juokohan se keskikaljaa vai pitäisikö hankkia valkoviiniä?
Sana itsetunto voitaisiin korvata sanalla itsetuntemus, se on oikeasti hyvin hyödyllinen juttu. Egopullistelua, sarasmäkiläistä menestys-eetosta joskus luullaan hyväksi itsetunnoksi, mutta sitähän se ei ole. Itsetuntemuksen tiellä oppii monta hyvää asia.
Itsetuntemus on tosiaankin paljon parempi sana kuin itsetunto, joka selvästikin viittää pullisteluun ja röyhistelyyn. Niillähän vain peitetään epävarmuutta, eli on huono itsetuntemus.
Tyylikäs ja vaikuttava minuuttinovelli. Paremminkin erinomainen alustus dementiakeskustelulle. Kastemato ei kuitenkaan katsele eikä se viihdy kuivassa pellossa. Onhan se nimenomaan kastemato. Isoisän viimeiset sanat toki menettelevät, vaikka niitä ei kukaan olisi kuullutkaan.
Osallistuin kerran novellikurssille. Siellä muistutettiin, että novellit eroavat saduista esimerkiksi siinä, että saduissa lehmät ja norsut voivat lentää (ja kastemadoillakin voi olla silmät päässä), mutta novelleissa pysytään rajoilla, jotka ovat mahdollisia.
Hah-hah! Elämä on unta! Miten elämä saduista eroaa? Sadut ovat totta, niissä on ns. symboliikkaa. Ja kyllä elävässä elämäsä on paljon surrealistisia piirteitä.
Itse asiassa tuossa jutussa on paljon totta, se on suorastaan dokumentti
elävästä elämästä: kesällä jäin juttelemaan nuoren miehen kansssa, joka leikkasi nurmikkoa ja hän kertoi, kuinka hänen isoisänsä pakeni demetiaosastolta ja toimi juuri niin kuin kerroin. Mato ja isoisän kuolema ei ole totta.
Herra Kazantzakis muuten kertoo kirjassaa Vapaus tai kuolema isoisästä, joka halusi kuolla kukkivan sitruunapuun alla. Ukko kannettiin puun alle ja annettin hänelle tuore, halkaistu sitruuna käteen. Sitä vaari haistei, halusi haistella elämän viimesiä voimakkaista hajuja. Nojasi selkäänsä vanhaa runkoa vasten ja haisteli.
Sitten alkoi sade.
– Kantakaa isoisä nopeasti sisään tai se vilustuu ja saa kuolemantaudin, hätäili joku.
Isoisän annettiin kuitenkin kielellään tavoitella elämänsä viimeisiä sadepisaroita.
Kastemato on selvästi tarinassasi inhimillinen, sehän katselee vanhaa miestä. Mitä se mahtaa ajatella? (siis eihän kastemadot oikeasti ajattele, mutta tarinoissa ne voi ajatella)
Katselee varmaan iloisen innokkaana, näkeehän se vanhan miehen kuolemassa paljon hyvääkin. Syötävää.
Jotenkin ajattelin, että tuo mato edustaa kuitenkin elämää ja sen jatkuvuutta. Pienikin voi olla hyödyllinen, se pitää pellon kunnossa möyrinnällään. Lisäksi kastemadon voi katkaista keskeltä ja se vain jatkaa elämäänsä, heh, kahtena kappaleena. Ei masennuksen häivää, liika äly ei ole hyväksi.
Tämähän on hieno minuuttinovelli! Minä kun en sitä oikein osaa tehdä.
Osaat, osaat! Tee ohjeen mukaanjos et muuten:
Kerro lyhyesti. Älä jaarittele.
Hyvää esimerkki tiiviisyydestä kaunokirjoillisuudesta. Kummallista että joskus miettin samalaisia asioita jo ennenkun pääsen sivustollesi. Muuten kirjoittamisryhmä Uumajassa, jonka jäsen olen ollut julkistaa tätä syskyä/talvia lehden jossa on amatöörikirjoituksia vanhana olemisesta. En uskalta itse kirjoittaa siitä.
Kirjoista toki!
Pienikin voi olla hyödyllistä! Nimenomaan. Olen lopen kyllästynyt tähän ”pieni ihminen”-ajatuskuplaan. Kun joku on ”pienen ihmisen asialla”, saa hän sädekehän päänsä ylle. Siis kuinka pienen. niin pienen, että hädintuskin näkee. Ja mihin verrattuna?
Tavallista kansalaista on ryhdytty kutsumaan ”pieneksi ihmiseksi”. Miksi?
Täällä ei ole pieniä ja suuria ihmisiä, on vain ihmisiä.
Kastemato saatta olla ”pieni”, mutta sitäkän emme varmasti tiedä; jos vaikka sitten kun ihminen on poistanut itsensä maapallolta tuleekin kastematojen kausi.
Muuten: Kapakassakin on väistämättä sellainen lainalaisuus, että se joka tulee viimeisenä joutuu ensimmäisenä lähtemään……
Ei tavallisia ihmisiä pitäisi tosiaankaan vähätellä ja ruveta kutsumaan pieniksi ihmisiksi. Ehkä lapset ovat pieniä ihmisiä?