Kehys, tai paremminkin kokonainen kehystämö

Kehyksen kanteen Timo Mänttäri on saanut vangittua osan kirjan ihmisvirrasta.

Jukka Laajarinne, Kehys
Atena, 2010

Yleensä jos tartut filosofin kirjoittamaan kirjaan, tunnet itsesi heti typerykseksi ja vahvistat itsetuntoasi ajattelemalla: tietysti on tulossa sellaista vaikeaselkoista viisastelua, pitää pohdiskella syntyjä syviä, eikä kirjassa ole seksin häivää, tuskin muutakaan mukavaa. On niitä luettu sellaisten omaan napaansa tuijottavien filosofien kirjallisuusesseitä, että pahaa pelkään. Noin sitä ajattelee. Tartuin silti rohkeasti filosofin ja kirjailijan Jukka Laajarinteen kirjaan Kehys. Yllätyksiä näyttää sattuvan!

Kehys ei ole kuivan puiseva, ei viisasteleva vaan paremminkin viisas. Kirja kertoo ihmisenä olemisen ihmeistä. Elämä on labyrintti, jossa helposti kiertää kehää. Filosofi tarkkailee ihmistä monesta vinkkelistä. Jokainen ihminen elää omissa kehyksissään. Mutta onhan rutiineista myös hyötyä.

Ajattelemisen aihetta lukija kyllä saa, saa myös hymyn huuleen  lukiessaan vaikka katolisen papin lunttausmenetelmästä tai saa kylmän hien nousemaan pintaan ensimmäisen maailmansodan lihamyllyssä. Laajarinne kertoo rohkeankin jutun tyylikkäästi. Kehys on kuin elokuva, jatkuva kuvien virta elämästä, unelmista. Kuvat liittyvät toisiinsa kuin huomaamatta, jatkavat omalle suunnalleen. Kehyksen lukemisen voi aloittaa vaikka kirjan keskeltä.

Ihastuin heti kuvaukseen  ikonimaalarista: maalaan munkki Arsenin kanssa ikonin, levitän lehtikultaa yhtä varovasti kuin hän, tiedän ikonin väreistä, siveltimen käytöstä, hallitsen kuuden päivän työn. Tunnen kuinka pyhyys laskeutuu.  Ikonin maalaus on kuin rukous, kaikki on maalattava aina samalla lailla, kaavasta ei saa poiketa, toistossa on voimaa. Eikä maalari saa tuoda itseään ja kätensä persoonallista jälkeä esille kuvaa maalatessaan. Pyhyys on liikkumattomuudessa. “Kaikella on ennalta määrätty muotonsa.” Käväisen tuntemattomassa maailmassa.

Sitten munkki piirtääkin ikonin alareunaan koiran. Synti. Ja olenkin nyt koiran kanssa Ateenan torille  melko vallatonta näkyä ihmetellen: Diogeneshan se siinä filosofiseen pohdiskeluun antautuneena! Katselen uteliaana  Eryksimakhoksen Agatha-vaimon silmin. Ilmeenkään värähtämättä.

Katselemme lähemmin  perin mielenkiintoisia mekaanisia patsaita. Mutta ajatuksemme ovat jo tulevaisuuden koneissa, joita antiikin matemaatikko meille kuvailee: “Ja sellaisessa maailmassa, tulevana aikana, koneen käyttäjä on ruumiillisesti rapistunut, pullea ja kalpeaihoinen ja hän odottaa ruokaansa vatsa kurnien, kunnes lopulta, sietämättömältä tuntuvan puolituntisen jälkeen ateria saapuu, pyöreänä paistettu taikinalevy, jonka päälle on paistettu tomaattia, oliiveja, juustoa ja yrttejä.”

Kehys on kirjoitettu viisaudella ja ymmärryksellä, jollaiseen kuka tahansa tuhertaja ei yllä. Kirja on myös melkoinen aikamatka, kehykset voivat muuttua, mutta ihminen vain vähän. Ihailen Jukka Laajarinteen kirkasta kieltä, hänen taitoaan tiivistää sanottavansa niin, että lukijalle jää kuitenkin vielä mahdollisuus  ymmärtää. Kirjailija ei ole ollenkaan sen sortin filosofi, joka katsoo ihmistä omista korkeuksistaan viisauksiaan ladellen, ei suinkaan, ennemminkin hän kuuntelee ihmistä. Ja vähän virnistelee, kaikki nyt kerta kaikkiaan ei aina ole sitä miltä näyttää.