Saako muotokuva olla taidetta?

- Hmmmm, tiettyä yhdennäköisyyttä on... mutta eihän muotokuva voi olla taidetta... vai voiko?

Oletko joskus jäänyt ihailemaan jossain valtuustosalissa, koulussa tai muussa virallisessa laitoksessa seinälle ripustettuja muotokuvia?
Käsi sydämelle: Oletko todella ihastellut niitä?
Mihin niitä yleensä tarvitaan, kun valokuvakin on keksitty?

Kattia kanssa, toinen toistaa höperömmän tai virallisemman näköisiä vanhoja napamiehiä ja -naisia, jotka ovat saanet öljyvärein suditut kuvat seinälle. Itse asiassa kammottavia kuvia. Vallan uutta suuntausta edustaa  Helsingin  eläkkeelle jääneen apulaiskaupunginjohtajan Pekka Korpisen maanantaina paljastettu muotokuva: Kuvassa ei näy mitään. Siitä ei tunnista ketään.

Maalaustaide ei saa olla liian helppoa”, kommentoi  taiteilija Elina Merenmiehen maalaamaa kuvaansa itse maalauksen uhri, Pekka Korpinen.  Ja jatkaa:  “Eikä itsestään selvää, vaan sen täytyy pysäyttää.“ Korpisen muotokuva on Merenmiehen ensimmäinen tämän lajin työ. Mahdollisesti myös viimeinen.

Taiteilija Merenmies on lehtitietojen mukaan kyllä tehnyt aikaisemminkin ihmiskuvia, joissa on pelottavia, epäsovinnaisia ja mielikuvituksellisia elementtejä (HS 23.11.).  Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen sen sijaan kuvaa tutkittuaan  on heti huomannut, että muotokuva kunnioittaa Korpisen uraa, kuvastaa Korpisen henkeä ja aikaa ja haastaa ajattelemaan.

Toisaalta, tässäkin on miettimistä: ei saanut nykyään Suomen arvostetuin naistaiteilija Helene Schjerfbeck kovin paljon omana aikanaan arvostusta pelkistetyillä moderneilla Omakuva-tauluillaan…

Taide on innovatiivista riskinottoa” kuten Pekka Korpinen sanoo muotokuvaansa katsellen. Sivullinen ei tiedä itkeä vai nauraa.

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, kritiikki, Mediamaailma, mynämäki, sano suoraan, taide, yhteiskunta, Yrittäminen Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

14 vastausta artikkeliin: Saako muotokuva olla taidetta?

  1. Aili Nupponen sanoo:

    Onpas totellakin ”näköinen” otos, ite Pekkahan se;-))))

  2. Kaisa-Maria sanoo:

    Muotokuvat korostavat erityisesti kohteidensa tärkeyden tunnetta, kun niitä ei ole varaa maalauttaa kenestä tahansa. Kukapa siitä riemastuisi, että hänestä ripustettaisiin seinälle digikameralla otettu valokuva.
    Muotokuvan teettäminen maksaa pirusti, joten se hyödyttää myös maalaajaansa, Tilattu muotokuva on taiteilijalle aina varma nakki, joten siitä voi tehdä piruuttaan millaisen tuherruksen hyvänsä.
    Luulisi, että Pekka Korpista on kyrsinut lopputulos, etenkin jos hän on istunut tuntikausia taiteilijan mallina ja kehuskellut henkeviä, kuten tapana on.
    Ehkä taiteilija kuitenkin on kiireissään maalannut kuvan ulkomuistista valkkaria nautiskellen. Sutaissut kankaalle käsityksensä Pekan luonnekuvasta ja hymyillyt kämmeneensä.
    Harvapa nostaa kuvastaan metelin, sillä tähänkin kuvaan suhtaudutaan taatusti ihaillen, kuten keisarin uusiin vaatteisiin. Kun se vielä on tunnetun taidemaalarin tekemä.
    Jälkipolvet tulevat ihastelemaan taulua ja toteavat, että onpas siinä ollut sekavan oloinen vaikuttaja.
    Eli kuvassa seisoo totuus. Joten lisää näitä. Tällaiset kuvat saavat katsojat hilpeälle tuulelle ja päälliskaupaksi tulee ansaittua julkisuutta eikä kukaan ole Pekalle ainakaan muotokuvasta kateellinen.

    • Saatat olla hyvinkin asian ytimessä. Väkisinkin tästä taidekuvasta jää jotenkin sekava vaikutelma. Sumua ja humua, sellaistako se kaupunginjohtajien elämän on, kyselee katsoja itseltään. Hyvä puoli on sentään se, että kuvattavaa ei voi tunnistaa kuvasta, jos vaikka menneisyydestä paljastuu jotain hämäräperäistä.

      Jos käsintehty kuva jostain patusta pitää saada, mikset panna jotain hyvää pilapiirtäjää asialle, näistä löytyy todellisia ihmisen persoonan ja elämäntyön kuvaajia, jopa muutamalla kuvaavalla vedolla!

  3. emmaia sanoo:

    Hei! vain nopeasti haluasin sanoa että olen lukenut romaanin Helene elämästä se oli hyvää. Luin sen koska olin mukana sellaisessa piirissa jossa luetaan kirjoja ja sitten kestutellaan niistä. Kirjaston työtekijan suunnitelema piiri Uumajassa.

  4. Anna-Liisa sanoo:

    Hyvä blogimerkintö! Varsinkin riemastuin ilmaisusta”maalauksen uhri”. :D

    Muotokuvat ovat aivan oma genrensa. Ensisijaista on, että maalarilla on se lahja jolla saadaan kuvaan uhrinsa näköisyys. Se on ihan oma ominaisuutensa, erillään muusta taiteellisuudesta. Wardin maalaama Halosen muotokuva on nimenomaan siitä huono että siinä on selvä hahmo mutta ei näköisyyttä. Korpisen kuvan maalarilla ei ilmeisesti myöskään ole näköisentekolahjaa, joten hän ratkaisi asian tekemällä Korpisesta tunnistamattoman yleishyypiön.

    Hymyilevän eläkeläisen blogi sai uuden seuraajan. :-)

    • tammikuu44 sanoo:

      Juuri tuota ajatusta olen hakenut: muotokuva on aivan oma lajinsa, genrensä! Tosiaankin, muotokuvanhan on kuva jostain ihmisestä, uskoisi jonkinlaisen näköisyyden olevan muotokuvalle eduksi. Ennen muotkuviin otettiin mukaan esimerksiksi jotain esineitä, jotka olivat läheisiä kuvattavalle. Tia jotain muuta, joka kerto täät ihmisestä.

      No, sitten vitsi:
      Hammaslääkärin muotokuvassa on taustalle maalattu hampaita, korvalääkärin muotokuvassa on taustalla korvia, silmälääkärin muotokuvassa silmiä., gynekologin muotokuvassa on taust…..

  5. maria sanoo:

    Näistä kuvista ja niiden malleista ei oikein osaa sanoa juuta tai jaata. Mutta muistatteko hienon taitelija Rafael Wardin, hän joka maalasi esim. presidentti Tarjastamme ns. erilaisen muotokuvan; Tarjan hahmon toki tunnistaa ja kuvassa on paljon keltaista.
    Wardi teki tosi hienoja kuvia demntoituvasta rakkaasta vaimostaan: niissä ei näytetä konkreettisesti kuihtuvaa ruumista ja repaleista sielua, mutta jotenkin niistä vaan näkee ja tuntee tunnelman ja aiheen.
    On ihan sama, mitä näsitä jattelemme. Onneksi kansa ei pääse äänestämään näistä, sillä silloin ei syntyisi mitään uutta tai arvoituksellista.
    Paasikiven patsaasta aikoinaan Karikin veisteli ansiokkaasti Hesarin piirustuksissa: ohikulkija kommentoi muistaakseni piirroksessa, että ”kovin ovat näköisiä, paitsi että Alli on kyllä liiaan lihava.”
    No tietysti: ” Kyllähän minäkin tommosen olisin väsännyt….” Näin moni tolvana ajattelee. No, miksei vässää. Näistä maksetaan toisinaan melko hyvin!

    • Näiden taidekuvien on alistuttava rahvaan kritiikille, jos ne on tarkoitus asettaa julkisesti esille. Haitanneeko tuo mitään vaikka kansa nauraisi maha vääränä jotain pystiä. Vähitelle nauru laantuu ja aletaan ymmätää ja jopa rakastaa teosta: näinhän kävi sille Sibelius-monumentillekin. Ja onhan se totta totisesti sata kertaa upeampi kuin kuin esimerkiksi Mannerheim-patsas esuskuntatalon edessä.

      Julkisilla teoskislla myös vaikutetaan kansalaisten taidekäsityksiin. Ehkä kuitenkin kaikkein vähäeleisintä ja moderneita otetta ei kannattaisi tunkea noihin muotokuviin ja presidenttien patsaisiin. Monesti kyllä muistomerkiksi riittää muukin kuin näköispatsas.

  6. maria sanoo:

    //////Hei, tässä hyvä artikkeli Tarja-maalauksesta, kuvakin löytyneen jollain google-haulla; on hieno kuva. Lukekaa, ketä kiinnostaa tämä ”wardilaisuus”.
    toivoo Maria
    Presidentistä tuli oranssi Tarja Tavallinen vai Äiti Aurinkoinen
    2/03 Teksti: Elina Heikka ja Riitta Ojanperä
    Maalaus: Rafael Wardi

    Tasavallan presidentti Halosen kiisteltykin muotokuva oli esillä Ateneumissa viime tammikuussa. Siellä kiihkeää keskustelua herättäneeseen muotokuvaan kävi tutustumassa poikkeukselliset 40000 museovierasta.

    Päivänselvä juttu, että Tarjan muotokuva on Erilainen. Tämä varmistui vierailulla valtioneuvoston linnan valtaistuinsalissa, jonne Rafael Wardin maalaus on taas palautettu, muiden presidenttimuotokuvien seuraan.

    Taidehistoriassa on kirjoitettu paljon värin feminiinisyydestä verrattuna piirustuksen ja ylipäänsä muodon maskuliinisuuteen. Näin asia on länsimaisten oppineiden piirissä usein mielletty.

    Ajattelumme on vuosisatojen ajan hahmottanut maailmaa vastakohtaisuuksina kuten esimerkiksi muoto/väri-käsiteparin avulla. Muita vastaavia ovat mies/nainen, kulttuuri/luonto, henki/aine ja sielu/ruumis. Muoto ja miehinen määrittävät useimmiten kulttuuria, järjestystä ja hallintaa. Rajojen, ääriviivojen, pitää piirtyä selvästi. Väri mielletään osaksi luontoa ja naiseutta, joiden edustama epäjärjestys ja kiusallisesti rönsyilevä ruumiillisuus uhkaavat kulttuuria. Kuin varkain kietoutuvat värin runsauteen mielikuvissa primitiivinen, sivistymätön, kitsch, ehostus, halpa, synti ja pahe. Tehtäväksemme jää selviytyä joko-tai-elämästä, jossa sielun pelastus tarkoittaa ruumiin kuolettamista, ja kultivoitu julkisuuskuva pakottaa elämään modernissa valkoisessa kuutiossa – kirjavat halpistavarat ja epätarkat kymppikuvat piilotettuina.

    Suomen presidenteistä maalatun yhteensä yhdentoista muotokuvan kohdalla väri/muoto-kysymys on havaittavissa häkellyttävästi, kun sukupuoleltaan presidentiksi epäsovinnainen Tarja on maalattuna epäsovinnaisen värikäs, ja miespresidenttien kuvat puolestaan muotoa korostavia ja väriä vähentäviä. Tästä hyvänä esimerkkinä Tapani Raittilan Kekkonen. Taustakin on väritön, aineettoman oloinen; sellainen mitä maalaustaiteessa on kutsuttu myös ”henkisyydeksi”. Virtaviivainen mies oleilee jossakin äärettömässä ja rajattomassa sfäärissä, kun taas Tarjan kuvassa väri panee rajat antamaan myöten, asiat liukumaan toisiinsa, kuvattavan sulautumaan ympäristöönsä. On ennenkuulumatonta näyttää Tasavallan presidentti keskellä puutarhaa ja kukkasia.

    Tarjan muotokuva on paitsi värikäs ja muodoton, niin litteä. Eikä sattumalta, sillä vähintään 1860-luvulta alkaen juuri nämä seikat ovat määrittäneet niin sanottua modernia maalausta. Modernit maalarit, kuten impressionistit, läikittivät kankaat kauttaaltaan erivärisillä siveltimenvedoilla, ja Tarjan muotokuva jatkaa tätä perinnettä modernistisena pinta- ja värisommitelmana.

    Modernismissa maalaus palautettiin alkutekijöihin: kaksiulotteiseen kankaan pintaan, väriaineeseen ja kankaan edessä työskentelevään taiteilijapersoonaan, kun taas tätä edeltävät akatemiamaalarit olivat pyrkineet taiturilliseen todellisuuden jäljittelyyn. Modernisteille maalauksen piti olla ”vain itseensä viittaava”, ja siksi ”aihe” oli sen vihollinen. On kuitenkin vaikea ohittaa tosiseikkaa, että muotokuvan ajatuksellinen keskiö on kuvattavassa henkilössä, ja siksi muotokuva on ollut monille modernisteille ja monien modernistiseen perinteeseen liittyvien muotokuvien katsojille hankala laji.

    Uudesta presidenttimuotokuvasta nousseesta kohusta ilmenee, että katsojan näkökulmasta kasvojen puute on edelleen vakava ongelma. Ja he ovat oikeassa hämmennyksessään, mikä on presidentin rooli muotokuvassa, jos hän ei ole ”aihe”. Tekosyy? Sommitteluelementti? Tai viime aikoina taidekeskustelussa niin suosittua Heideggeria siteeraten ”Das Ding an Sich” (”asia itsessään”, jotakin jota ei voi enempää selittää)? Tarjan kasvojen taakse ei pääse. Ne ovat pinta ja paistavat siinä oranssina aurinkona. Tiiviilläkin katsomisella olemus pysyy yhtä paljon ikonimaisena kuin läsnäolevaa persoonallisuutta ilmentävänä.

    Miksi Tarja halusi Wardin?

    Presidenttimme on kuvataiteen harrastaja ja arvostaja, joka nuoruudessaan opiskeli taidehistoriaa ennen lakia. Koska nuoruus oli 60-luvulla, ovat impulssit 50-luvulta, kun moderniksi pyrkivä maalaus halusi eri tavoin tyylitellä, pelkistää ja abstrahoida. Ei ehkä ole kovin kaukaa haettua ajatella, että hän haluaa samastua oman sukupolvensa taiteellisen edistyksen ihanteisiin. Ja sen lisäksi jonkunlaiseen asiantuntijasfääriin, jossa ymmärretään, että kuvan näköisyys ei ole tärkeää.

    Mikä lienee Tarjan suhde 60-puolivälin pop-taiteeseen, joka hylkäsi etäännyttävän estetismin ja toi arjen tusinatavarat taiteeseen? Wardin valinta näyttää siltä, että hän kokee läheisemmäksi populaari-innostusta edeltävän 60-luvun alun materiaalisen, paksun maalauksellisuuden, olkoonkin että sukupolvinäkökulmasta on hilkulla, että hän olisi ottanut popin omakseen. Ehkä ay-juristi ja poliitikko näkee kulutuskulttuurin kommentointiin oikeampia keinoja kuin taide. Olemmeko väärässä, jos kuvittelemme Tarjan taidesuhteen perustuvan kiinnostukseen materian käsittelyn taitoon, taideteoksiin fyysisinä esineinä? Ja värinä – ehkä hän vaan tykkää aivan erityisesti Wardin väriskaalasta, oranssista. Onhan hänellä oranssi tukkakin.

    Wardin valinta avautuu toisesta suunnasta, kun muistaa taiteilijan intiimin elämänpuolen kuvaajana, joka on tuonut julkisuuteen hienoja piirroksia Alzheimerin tautia sairastaneesta vaimostaan ja Koskelan sairaalan potilaista. Näissä teoksissaan Wardi on kyennyt luomaan tuoreen ja koskettavan ilmaisun asioille, joita taiteen keinoin on vaikea lähestyä. Henkilö- ja erityisesti kasvokuvissa on avautunut aivan uusi aihepiiri, ja monien mielestä Wardi on näissä parempi ja ajankohtaisempi taiteilija kuin koskaan. Oikeastaan juuri monimieliset kuvat kuoleman tulosta olisivat haastavuudessaan ansainneet nuo Ateneumin neljäkymmentätuhatta katsojaa.
    Wardin valinta on sosiaalipolitiikkaa ja vähemmistöpolitiikkaa pehmeiden arvojen ja suvaitsevaisuuden puolesta.

    Konteksti eli ripustuspaikka

    Tietenkin Tarja oli ennakoinut kuvan nostattaman keskustelun, ja halusi heittää lisää löylyä sillä, että kuva sijoitettiin muutamaksi viikoksi Ateneumiin.

    Ele oli provokatorinen. Jos teos olisi äidin kuva olohuoneen tapetilla voisi nyökytellä tyytyväisenä. Siinähän ne, meidän viimekesäiset termarit ja pinttyneet ruusumukimme. Kovin kotoista, vaikka ”taiteellista”, kun kasvoista ei saa selvää ja kissojen Miskan ja Rontin läpi näkyy hassusti.

    Galleriaankin teoksen voi kuvitella, joskaan se ei siellä ja anonyyminä olisi kiinnostanut massoja. Museossa maalauksesta tuli yksi uusi wardi 1900-luvun taiteen jatkumoon. On helppo nähdä, että taidehistorialliseen yhteyteensä kuva solahtaa luontevasti, kun taas sen Erilaisuus toteutuu nimenomaan sitä vallan ja politiikan kontekstissa katseltaessa.

    Wardi oli keväällä käynyt etukäteen katsomassa nykyistä presidentin esittelysalia, jonka pyöreässä päässä, ”kaikkein pyhimmässä”, pidetään istuvan presidentin muotokuvaa. Ehkä häntä hymyilytti ajatellessaan tulevaa teostaan vallan symboliikan täyttämään saliin tsaarin kullatun valtaistuimen paikalle ja edeltävien presidenttien tummien kuvien seuraan. Maalaukseensa hän löysi sen sijoituspaikkaa vastaavan puolipyöreän tilan Kultarannan terassilta.

    Salia käytetään kirkkotilan tapaan säännöstellysti presidentin esittelyssä kerran viikossa, ja sen pitkän pöydän päässä lepää Raamattu. Kattoa komistavat kullatut Venäjän kaksipäiset kotkat ja holvatun katon rajassa kiertävät Suomen maakuntien tunnukset. Valta tarvitsee askeettiset rituaalinsa ja symbolisten merkkien pönkityksen, mihin kiistämättömänä pidettyyn totuuteen kuvataiteilija Wardi ja presidentti Halonen yksissä tuumin lomakuvallaan juonikkaasti tökkäävät. Vallanpitoon kuuluva pönötys haastetaan sisällöllisellä ja muodollisella vapaamuotoisuudella, mikä muutenkin kuuluu presidentti Halosen julkisuuskuvaan.

    Valta vai arki – vai vallanpitäjän arki

    Kuvassa Tarja istuu tuolillaan liikkumattomana, suorastaan muumiomaisena. Toiminta ja työ ovat hänen tilansa ulkopuolella. Kuva on omituinen sekoitus jäykkää hierarkkisuutta, äiti aurinkoista, ja yhtäaikaista pyrkimystä kohti arkea ja kansanomaisuutta.
    Jos ensiksi mainittua hamuilee taiteen historiasta, mieleen tulee keskiaikaisia, valtaistuimilla istuvia madonnankuvia kultataustoineen. Tai vanhojen egyptiläisten tapa kuvata ihmisiä pysähtyneissä asennoissa hierarkkisissa kuvatiloissa. Siinä hän on ikonimaisessa kulttitilassaan, maan äiti, arvoituksellisesti sisäänpäin hymyilevänä, suu kuin Mona Lisalla.

    Toisaalta kuvan arkisuus: pöydän kattaus kertoo, että Tarja on yksi meistä, jotka hörppivät kahvia mukista. Miksi muuten termospulloja on kaksi? Taiteilija on tulossa maalauskäynnille, Tarjalle kahvia ja Wardille teetä? Vai onko odotettavissa kesäinen kahvihetki läheisten kesken, teetä siis valiokuntaneuvos Arajärvelle, vai toisinpäin?
    Vai aikooko puutarhuri tulla istahtamaan presidentin kanssa? Tämä sopisi hyvin sosialidemokraattisen koko kansan presidentin kuvaan. Puutarhuri on siis kansa – työtä tekevä kansa. Hienoa, kansa ja presidentti kohtaamassa kahvimukin äärellä! Kieltämättä termokset madaltavat hämmästyttävällä tavalla kynnystä lähestyä Tarjaa.

    Mutta kenellä Suomessa on puutarhuri? Harvoilla rikkailla ja yhteisöillä, joiden puutarhojen ja puistojen täytyy kollektiivisen yhteiskuntamoraalin sekä julkisen Suomi-kuvan takia olla kunnossa. Konservatiivisesta luokkanäkökulmasta kuvassa on lady ja hänen toimeton elämänpiirinsä, jossa työntekijät pitävät yllä etiketinmukaista järjestystä.

    Tai jos ajattelisimme vielä kerran ihan toisella tavalla, kollektiivisen hyvän ja yhteisen ponnistuksen näkökulmasta: kuvassa on kansalaisten ja veronmaksajien yhteinen puutarhuri, jonka me olemme yhteisellä päätöksellä antaneet Tarjalle lainaan. Eläköön tasavalta ja demokratia!

    Meitä on kaksi

    Vegetatiivisen elämän merkit, maalauksen kasvit ja eläimet, ovat osa naiseuden kuvakieltä. Tarja itse passiivisessa odotuksessaan säteilee valoaan kuin puolimeditatiiviseen tilaan vajonneena, kuin joogaharjoituksessa: silmät puoliummessa, elämän hengitystä itsessään kuuntelemassa. Olemassaolo riittää.
    Vähän omituisia ajatuksia Tarjaan liitettyinä, sillä presidenttiä tuskin tulee sellaisesta, joka etsii harmoniaa itsensä ja ulkomaailman kesken ja haluaa kiinnittyä tähän hetkeen. Presidenttimuotokuva itsessään kuitenkin antaa monia viitteitä sen lukemiseen metafyysisenä tutkielmana kahden ykseydestä, kahden erilaisen kohtaamisesta kuin jin- ja jang -merkissä. Kuva kutsuu Tarjan seuraksi Toisen. Kahden termoskannun, kahden kissan ja kahden päähenkilön kakseuden tematiikkaa täydentää maalauksessa poutapilvimäisen muodon saanut Felix Nylundin veistos Kultarannan puutarhassa. Sen aiheena ovat Aatami ja Eeva hellänä hetkenä, intiiminä sommitelmana käpertyneenä nukkuva nainen ja tämän vieressä istuva mies.

    Näemme, että muotokuva tulvii sekä-ettää: minä ja sinä, presidentti ja kansa, taiteilija ja malli, mies ja nainen, perhe ja työ, valta ja arki, nainen ja presidentti (eikä naispresidentti). Aivan kuin siihen olisi maalattu paratiisillinen toteutuma naisten todellisuudesta kaksinaisuuksien maailmassa eläjinä ja siltojen rakentajina. Jos uskomme kuvaa, näemme että monien ristiriitojen olevan sovitettavissa. Maalaus toimii meille kuin kaunis lupaus.

    Elina Heikka ja Riitta Ojanperä. Kirjoittajat ovat helsinkiläisiä taidehistorioitsijoita.

    Kaikki presidenttimuotokuvat löytyvät osoitteesta http://www.valtioneuvosto.fi/vn/liston/base.lsp?r=26922&old=26853

    • Hyvä ja näkemyksiä avartava kirjoitus. Kiitos kun kirjoitit se tähän, sille kannattaa uhrta aikaa muutaman muukin lukukerta. Presidentin kuvistakin on paljon iloa!

      Kiitos Maria!

  7. maria sanoo:

    Tarkoitin kansa-kommentillani sitä, että onneksi näistä teoksisita ei järjestetän kansanäänestystä ja valita sen peruteella, mikä ”työ” toteutetaan. Sillä silloin ei synny mitään uutta. Toki kansa saa ja sen pitääkin sanoa sanottavansa teoksista. Ja kyllä kansa tietää. Wardi kolahtaa minuun aikalailla!

    • tammikuu44 sanoo:

      Ymmärrän mitä takoitat. Silti minusta nämä muotokuvat ovat sellaisia juttuja, jotka itse asiassa eivät ole taidetta vaan ennemminkin taitavan käsityöläisen hommia. Nämä muotokuvathan ovat vain rivi naamoja jonkun laitoksen seinällä, voisivat aivan hyvin olla valokuvia. Sen rivistön tehtävänä on kertoa minkä näköisiä ukkoja ja akkoja laitoksen johtopaikoilla on ollut. Taiteesta tässä kohdalla viis.

      Wardi tosiaan kolahtaa sinuun! Kyllä ihmisen pitää osata hurmaantua, muutenhan sitä on kuin puupökkelö.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s