Minuuttinovelli8: Jäälyhdyt

Jäälyhty elää aikansa.

Oli aivan pimeää, kun Tuomas Suopelto avasi silmänsä, tunsi olevansa sängyssä ja tuijottavansa ylöspäin. Tuomas nousi istumaan. Kääntäessään päätään hän vaistosi, että vieressä nukkui joku. Hän näpsäytti yölamppuun valon ja näki, että nukkuja oli vanhahko nainen. Yöpöydällä vesilasissa oli tekohampaat

Suopelto nousi ripeästi ja alkoi kiskoa vaatteita ylleen. Päätä kivisti eikä ajatus juossut.
– Tekevälle sattuu, ajatteli Suopelto ja alkoi etsiä salkkuaan. Salkussa oli puolivalmis tohtorinväitöskirja, joka tulisi määräämään hänen koko elämänsä juoksun, sen henkisen ja taloudellisen tason. Salkku ei löytynyt, se oli siis jäänyt jonnekin edellisen illan kaupunkikierroksella, Suopelto päätteli.  Hän aikoi soittaa poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, muttei löytänyt oudosta huoneistosta puhelinta. Nielaistuaan keittiön päydällä dosetissa valmiina olevat lääkkeensä hän lähti.

Pikkukaupungissa oli helppo suunnistaa. Sairaalan valot loistivat maamerkkinä, vanhakaupunki alkoi heräillä, ihmisten pihoilla tuikki vielä koko yön palaneita jäälyhtyjä. Tuosta kanaalin yli ja hetken päästä näkyisi vihreäsävyinen poliisilaitos, alkuaan vuonna 1912 venäläisen konsulin rakennuttama huvila. Suopelto asteli ripein askelin Valtakatua ja Tarvonsaaren puiston läpi. Hän jäi tuijottamaan vaalearuskeaksi maalattua huvilaa: poliisilaitos oli poissa, sininen kyltti oli irrotettu, ehkä venäläinen konsuli astuisi hetken kuluttua ovesta. Suopelto seisoi vanhusten tapaan hiukan kumarassa, pää tyhjänä,  ihmetteli mihin hänen elämänsä oli kadonnut.

– Hyvää joulua tohtori Suopelto, taidemuseo avataan vasta kymmeneltä, joku nainen huikkasi ohi kulkiessaan.

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, mynämäki, novellit, vanhukset, yhteiskunta Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Minuuttinovelli8: Jäälyhdyt

  1. lepis sanoo:

    Hui! Tosin joskus se tuntuu tuolta, etenkin kun katselee nuorisoa :)

  2. Hirlii sanoo:

    Mainio juttu, taas.

    Tuli tuosta mieleen pikkujoulu, että oliko tämä Tuomas tulossa pikkujouluista? Niissä tapahtuu monille aivan outoja asioita. Tuli tuosta mielentilasta mieleen semmoinen tapaus kun tässä ihan äskettäin eräs Turun kaupungin johtoportaaseen kuuluva sai sakot ja joutui poliisin kanssa tekemisiin. Tämä kaupunginjohtajan lähipiiriläinen oli porhaltanut 2 promillen humalassa autolla poliiseja pakoon ja ajanut lopulta ojaan, ja juoksi siitä sitten vielä metsään karkuun. Lopulta poliisit löysivät hänet jonkun mättään päältä ja poimivat talteen.

    Vaikka nyt meneenkin vähän ohi novellisi, niin en voi millään käsittää sellaista että nämä rikollisuuteen taipuvaiset luonteet saavat ylipäätään hoitaa enää kaupunkilaisten asioita. On niitä muissakin kaupungeissa, eivät vaan tule ilmi kuten täällä. Paljon paremmalta se ei näytä kyllä maamme hallituksessakaan, saattaa olla että useampikin heistä kokee samoin tämä Suopelto. He eivät oikein vaikuta tietävän enää missä he oikein ovat ja keitä he ovat.

    • tammikuu44 sanoo:

      Juu kyllä näin on, että demetia yllättää virkamiehenkin ja jotku kärsivät siitä lähes koko ikänsä monenlaisissa johtoportaissa. Kai näitten virkamiesten kohdalla on niinkin, että saavat pökerryksissään hölmöillä, kun kukaan ei hirviä ajoissa asiaan puuttua ja pakkohoitoon saanti voi olla melko vaikeaa.

      Sekin ihmetyttää, että monelle se oma ura on niin tärkeä, että vaikka itse huomaisi itsessään outoja piirteitä, niin urasta ei luovuta. Voi käydä kuin Tuomakselle, että ihmettelee sitten joku kaunis päivä, että missä se elämä oikein oli.

  3. Kaisa-Maria sanoo:

    Olipa siinä tohtorilla painajaista kerrakseen. Kankkusessa ja pienessä synnintunnossa Suopellon uni ja todellisuus sekoittuivat, etenkin kun tarina sinänsä vastasi Suopellon luonteelle ominaista, aikaisemminkin todellisuudessa samaan tapaan koettua käsitystä juhlimisen jälkeisestä aamusta.
    Ihan kympin minuuttinovelli.

  4. Kaisa-Maria sanoo:

    Huomasin. Varsin tutussa merikaupungissa eli Raumalla. Todelline olemassa oleva ympäristö lisää aina tarinan arvoa.

  5. marjattah sanoo:

    Minuuttinovelli onkin verraton laji taitajan käsissä. Tiivis ilmaisu ihastuttaa, ja se, ettei yhtään turhaa sanaa löydy.
    Tohtorin tilannetta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että hän heräsi kotonaan, eikä tuntenut vaimoaan. Tuskinpa lääkkeet odottaisivat dosetissaan vieraissa ?

  6. marjattah sanoo:

    Äskeisen kirjoitettuani luin novellin vielä uudelleen. Ja huomaan että myös lukijan on oltava tarkkaavainen , sillä yksikään sana ei ole turha:) Muutkin seikat vahvistavat, että tohtori ymmärsi olevansa kotona. Vain seuralainen, vaimo, oli muuttunut vieraaksi ja hämmentäväksi.

    • Juuri tämän sanojen miettimisen ja tarkan asettelun takia tuommoisen jutun kirjoittaminen on kirjoittajalle antoisaa. Joskus antaa lukijalle liian vhän vihjeitä, joskus liian paljon.

      Ilahduttaa, että viestini meni perille ja ajatuksemme kulkivat samoja teitä! Ainakin tuo kirjoittamien on miettimistä, ja kuin sanaristikon täyttämistä varmasti lukeminenkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s