Mitä löytyykään tämän oven takaa...
Taidemuseon johtaja David Oinonen laski kätensä neuvotteluhuoneen ovenkahvalle. Hän antoi käden levätä, ei painanut vielä kahvaa alas. Toisessa kädessään hänellä oli eroanomus. Oinonen painoi kahvan alas ja aukaisi hitaasti oven. Takaseinällä häntä katsoi taidemuseosäätiön perustajan muotokuva vihaisena. Oinonen näytti kieltään. Kohta hän olisi vapaa. Maailman kaikkia taidemuseot odottivat.
Johtokunnan jäsenet käänsivät päätään ja jäivät tuijottamaan. Puheenjohtajan, museon perustajan lesken sormet, joiden kynnet olivat kirkkaanpunaisen lakan peitossa, menettivät otteensa keltaisesta lyijykynästä. Sen pudotessa lattialle kuului pieni mutta selvä kopsahdus.
Oinonen kohotti kättään, jossa eroilmoitus oli. 15 vuotta hän oli inhonnut tätä johtokuntaa ja erityisesti kynän pudottanutta leskeä, joka jaksoi innostua ja innostaa koko johtokunnan joka jouluisesta Kotien kätköistä -näyttelystä. Leski puhui taiteesta kuin ymmärtäisi sitä. Se loukkasi syvästi Oinosta, olihan hän sentään dosentti. Hän ei halunnut nähdä, eikä näkisi, enää yhtään Kotien kätköistä -näyttelyä!
Oinonen kuuli korvissaan sydämensä lyönnit, hän yritti huutaa mutta ääntä ei tullut. Oinonen kaatui lattialle ääntäkään päästämättä ja jäi tuijottamaan kattoa, jossa näkyi tahroja. Niitä hän ei ollut ennen huomannutkaan. Kattokin kaipaisi korjausta.
Leskirouva kiirehti korot kopisten Oinosen luokse. Oinonen tuijotti naista alhaalta, näki kuinka kaksoisleuka riippuu, yritti kuulla mitä nainen sanoo, rypisti kulmiaan havaitessaan räikeänpunaisen huulipunan. Nainen alkoi antaa Oinoselle tekohengitystä.
Oinonen tajusi kuolevansa. Aivoissa alkoi pimetä. Eroilmoituskin oli hävinnyt kädestä jonnekin. Oinonen hätääntyi, ehtisikö eroanomus perille ennen kuolemaa.
Hymyilevä eläkeläinen 
Näin se ero toteutuisi ihan nopeasti ja käytännöllisesti ilman eroilmoitusta<3
Onnea Oinonen!
Juu, ei kannata olla niin hätäinen. Joskus jonkun oven takana odottaa yllätys, ei ihminen pysty aina suunnittelemaan elämäänsä, usein jäävät haaveet toteutumatta.
Voi dosentti Oinosta ja voi minua!
Tapaninpäivän vietin mahataudissa. Kun illalla hieman helpotti avasin mökkini ulko-oven.
Lunta perkele olivat kaikki paikat täynnä. Auton katollakin lähes puoli metriä.
Kuka muuten sanoikaan, että tämä Suomi on sarvikuonojen maa? Se on yhtä paskaa puhetta kuin se, että pakkanen muka paukkuu ja että putkassa on pahnoja. Jääkarhujen ja eskimoiden maa tämä on, johon ollaan vahingossa eksytty. Ja ilmasto muka lämpenee! Näkisi vaan!
Tappelin lumitöissä tähän asti (katso kelloaikaa).
Viimein tarvitsin pientä piristystä, joten luin minuuttinovellisi ja nautin siitä ainoan oluttölkkini seurassa.
Tuntui ihan siltä, että se Oinonen pääsi sittenkin aika helpolla.
Voi sinua ihmispoloa, pitikö sitä nyt keskellä yötä mennä riehumaan sen lumen kanssa! Lumi on kaunista ja se sulaa ihan itsestää, jos jaksaa odottaa. Kaikki esteettisesti orientoituneet mannekiinit suhtautuvat lumeen positiivisesti: leikkivät sillä iloisesti lastensa kanssa ja tekevät lumienkeleitä, eivät suinkaan riehu hiki päässä ja kiroillen tässä valkoisessa elementissä.
Mitä Oinoseen tulee, niin mielestäni mies oli aika vellihousu.
Kiitos todella lohduttavista sanoistasi! Kokeile itse Hymyilevä lumienkeleiden tekemistä yli puolimetrisessä hangessa.
Lumitöiden jälkeen ajattelin ottaa taas miehen, mikäli sellainen vielä on otettavisssa.
En kuitenkaan mitään kaljapulloharteista ja poninhäntäistä, valkkaria litkivää kulttuuririsupartaa tai pehmolelua, kuten vellihousu Oinonen, vaan riittävästi yksinkertaisen, isoäidin vaatekaapin kokoisen hyväluonteisen karjun, jonka mielihommaa olisi lumikolan ja -lapion kanssa vehtaaminen.
Mistähän sellaisen löytäisi uusien myräköiden varalle, ihan vaan tilapäiseen talvikäyttöön?
Sinulla on hurjat unelmat! Kunnnon lumimiestä on nylkyisinä aikoina vaikea löytää. Näitten nykyisten miesten kanssa on puhuttava tietokoneista ja uusista kännykkämalleista, ehkä jopa pelattava tietokonepelejä. Ei mitään mahdollisuutta saada sellaista lumitöihin.
Lumitöistä pääsee kyllä eroon muuttamalla kerrostaloon.
Taidan sittenkin tyytyä lumilapioon ja pitää pihamaani.
Yhteenkään tietokonejeesukseen en halua edes tutustua.
Ehkäpä mieli kohenee, kun syreenit aukenevat, juhannusruusut kukkivat ja pikku palstani lykkää päivänvaloon ruohosipulia, tilliä ja persiljaa, marjapuskien ja kirsikkapensaan herätellessä nuppujaan.
Kyllä sinä sentään olet hurmaava esteetikko ja on ajatuksenakin kamalaa, jos hongankolistajauros lapioisi lunta pihaltasi, puhumattakaan muusta kuten karvaisin käsin halailusta!
Ai et rasvatahroiki ol katos?
Kyl se nii surkkijalt tunttu, et viäl viimosel hetkel täytty tommonenki huamat! Semmotten mää olen kuullu, et sikko sexi ei kiinnosta ennää, ruvetaan kans kattolautoi laskema sel aikka, ko miäsparka yrittä temput tehrä. Taik jottain muut, mitä siäl katos mahrollisest sattuu olema, vaik kuallei kärvässi lampun sisäl. Eroanomus tarttis naisparkoje tehrä jo enne aktii, ja tarkistaa erorahanki mahrollisuus valmeeks.
-Taik lapioira lunt ulkon, ja tuntee sit ittes liian väsyneeks sekstaamaa.
—
Kuimmää ny tämmäst kirjotan? Ei tää lainkan kuulu tairemuseon johtajan eroomisse. Tul vaa jostai tähä hajanaisse miälee.
—
Kaikest kyl huamaa kyl, et sää oles kirjottan ennenki, piremmälki olsin lukenu, mut makjaa ei vissi mahan täyrelt annet..
Älä Eila hämmästele ajatuksiasi ja niiden lentoa, ajatusten pitääkin lentää! Samoin tuo huumori pitää olla aina mukana kuten sinulla. Nauru se pitää ihmisen elossakin!