Minuuttinovelli11: Miten sika kuohitaan

Poron voi kuohia kätevästi käyttämällä hampaita mutta sika useimmiten tarvitsee järeämmät aseet.

Risto Lehikoinen oli pelkkä kauppatieteiden maisteri, mutta dynaamisena miehenä kivunnut keskisuuren lehtiyhtiön toimitusjohtajaksi. Näin 50-vuotispäivänsä aattona hän käänsi katseensa menneeseen  ja hymyili.
– Olenpa minä viisas mies, hän ajatteli ja kaatoi käsintehdystä karahvista kristalliseen konjakkilasiin  liki 200-vuotista L’Espirit de Courvoisier -konjakkia. Avioerokaan ei masentanut: avioehtoa ei ollut tehty. Ainoastaan Lehikoisen vanha äiti muistutti ikävällä tavalla menneisyydestä, mutta asui onneksi Laukaassa.
Lehikoinen odotteli kilpailevan lehden toimittajaa syntymäpäivähaastattelun tekoon. Toimitusjohtaja oli pyytänyt kysymykset jo etukäteen ja kirjoittanut vastaukset paperille. Toimittaja tuli ja Lehikoinen tarjosi olohuoneen flyygelinurkkauksessa lasillisen.
– Kyllä minä teidät tunnen, sanoi toimittaja useiden lasillisten jälkeen. Toimitusjohtaja Lehikoinen  kaatoi lisää konjakkia.

Aamulla krapulassa ja jännittyneenä toimitusjohtaja Lehikoinen avasi kilpailevan lehden ja alkoi hymyillen lukea 50-vuotishaastatteluaan:
“Risto Lehikoinen on suuripalkkainen roisto ja muutenkin täyspaska. Hän on saavuttanut nykyisen asemansa kiipeämällä taidokkaasti  reittä pitkin. Rakettimainen nousu toimitusjohtajan pallille tapahtui, kun hän nai lehtiyhtiön omistajan tyttären. Erityisesti tämä persläpi tunnetaan kaupungissamme armottomana saneeraajana ja häntäheikkinä…”

Hiki nousi Lehikoisen pintaan, lehti putosi käsistä, poskia kuumotti.
– Nainen menneisyydestäni, mutisi Lehikoinen. Eilinen tutun tuntuinen toimittaja oli se sama nainen, jonka hän vuosikymmeniä sitten uransa alkusoitoksi  irtisanoi taloudellisista ja tuotannollisista syistä heidän yhteisestä kodistaan  ja jätti kuin nallin kalliolle!
– Se lupasi kuohia minut, muisti Lehikoinen tuntien kuinka delirium tremens sai vallan. Kädet vatkaten Lehikoinen vetäisi pyjamanhousut alas nähdäkseen totuuden. Hän seisoi siinä suolapatsaana housut kintuissa, kun ensimmäinen lähetystö saapui onnittelemaan kukkalaitteineen hilpeästi naureskellen. Delegaatio jäykistyi ovelle.

Joku seurueen naisista kaivoi käsilaukustaan lukulasit paremmin nähdäkseen.

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläimet, eläkeläiset, ihmissuhteet, Luonnonsuojelu, Mediamaailma, mynämäki, novellit, Voittaminen Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Minuuttinovelli11: Miten sika kuohitaan

  1. Aili Nupponen sanoo:

    Hih-hih-hih-hih!

    Oikein hauskaa—uutta vuotta sinulle Tuula<3

  2. Kaisa-Maria sanoo:

    Käytännössä sian kuohimisessa ei tarvita edes puukkoa. Vain pieni vaihdettavataeräinen veitsi, jollaisia käytettiin esimerkiksi lehtitaloissa kun tehtiin paperitaittoa ennen nykytekniikkaa. Karjupuoliset nimittäin kuohitaan jo pikkuporsaina.
    Eri asia onkin sitten Lehikoisen kaltaisten isosikojen henkinen kuohiminen. Siinä toimittajalla oli todella puukkoakin järeämmät aseet. Tuntui ihan siltä kuin novellilla olisi jopa ripaus todellisuustaustaa.
    Mahtoikohan se karju Lehikoinen myöhemmin kehdata asioida Julkisen sanan neuvoston kanssa? Saiko toimittaja taas potkut, vai oliko hän sen kilpailevan lehden avustajaksi tätä juttua varten soluttautunut kostaja?

    • tammikuu44 sanoo:

      Uskon, että tuommoiset Lehikoiset kehtaavat mitä vain. Toimittajan kohtalosta en osaa sanoa mitään, ehkä kaikki olikin toimittajan toiveajattelua.

      Kaikessa mitä ihmispolo kirjoittaa on jonkinverran todellisuustaustaa. Kuka sitä nyt juttuja ihan omasta päästään voisi kirjoittaa!

      Hyvää Uutta Vuotta!

  3. maria sanoo:

    Lehikoinen olisi pitänyt salvaa eli kuohia jo pilttinä. Mutta mitä vielä, nämä lehikoiset lisääntyvät vaan sekä kotona että kylillä.

  4. maria sanoo:

    Tuli mieleen yksi hauska tapaus nuoruudestani. Meillä ns. salvettiin pienet miesporsaat itse, näin säästettiin eläinlääkärikuluissa.
    Pienen miessijan kuohiminen oli hupaisaa hommaa. Salvaja pyyhki ensin väkevänhajuisella aineella miespiltin pingispallot ja leikkasi sitten kirurginveitsellä nopealla viillolla arteet veks. Nämä makoisat pallerot heitettiin ilmaan, ja helvatinkokoinen musta kissa hyppäsi salamannopeasti perään ja nappasi proteiinipakkaukset parempiin suihin. Oli sillä kissalla kiiltävä turkki.
    Hauskinta oli katsoa, kuinka ylhäältä kissa vielä pystyi herkut nappaamaan; kyllä se pinkaisi ylös hyvinkin tuollaiset 160-170 cm, ainakin.
    Mutta tuskin kissa olisi välittänyt Lehikoisen palleroista; päästä valuva urea pilaa helposti hyvän aterian raaka-aineen.

  5. Timo Riuttamäki sanoo:

    Haluaisitko ansaita tällä toimenpiteellä?

  6. Ymmärsitköhän sinä nyt ollenkaan koko novellia? Ei se mitään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s