Kunniamerkki yksinäiselle sankarimiehelle
Martti makasi piilopaikassaan mahallaan, yksin, ei tajunnut ajan kulumista. Sodassa joutui usein olemaan yksin, jos oli tarkka-ampuja kuten Martti. Kaveri olisi siinä vieressä vain söhlännyt. Mutta kaveria kyllä totta puhuen hivenen kaipasi, tappaminen yksin alkoi käydä tylsäksi. Ei silti, ei Martti halunnut valittaa. Joskus sentään kuului vihollisen puhetta, mutta se loppui äkisti Martin oivallisen kiikarikiväärin laukaukseen.
– Yksi kerrallaan, mietti Martti ja hänen mielialansa koheni. Sitten kuului ujellus ja räiskähdys.
Martti makasi sotilassairaalassa pää kääreessä, jalat tohjona ja ilman käsiä. Hoitajattaret hellivät häntä, mutta hänen kätensä olivat poissa. Marttista tuntui, että hänen päänsäkin ehkä oli poissa. Ainakin se oli sekaisin. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, armeijan ylipäällikkö myönsi Martille kunniamerkin.
Siistiin pikkutakkiin pukeutunut henkilö tuli sängyn viereen ja kiinnitti mitali Martin virttyneeseen, lukuisien sotilaiden käyttämään sairaalapaitaan. Sitten henkilö kyseli kuulumisia, naurahteli miesmäisesti. Lopuksi henkilö oli vähällä ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta tajusi viime tingassa kääreissä olevan miehen kädettömäksi. Kysyi vielä kerran vointia. Martti tiiraili siteiden alta puhujaa sillä näkeväksi jääneellä silmällään. Hänelle tuli tunne, että on vielä jotakin velkaa isänmaalle, ainakin selityksen omasta tilastaan.
– Mutta kun ne tulivat kaksituksin, ryssät! Martti ähkäisi.
– Hermot menneet, sanatkin sekoilevat, sanoi lääkäri ja koputti etusormella otsaansa.
– Ei haittaa sodankäynnissä, tuollaisia miehiä rintamalle tarvitaan, mitalinjakaja sanoi.
Mitalimiehen loitotessa lääkäri mutisi:
– Niinpä, kädetön tarkka-ampuja yksin, naapuri kaksituksin. Ei perhana, sekoaa tässä kuka tahansa olipa kaksituksin tai yksituksin, eikun yskityskin… äh! Sitten lääkäri harppoi reippain askelin leikkaussaliin, jossa parhaansa mukaan kokosi revityistä sotilaista ihmisiä.
Illalla lääkäri joi muutaman pirtugrogin ja kompuroi sitten ylihoitajan asunnon ovelle. Kun lääkäri kahvin jälkeen oli lähdössä ylihoitaja hymyili ja sanoi:
– Tässä olisi kyllä mukava olla pitempäänkin kaksin.
Lääkäri tunsi suloisen lämmön rinnassaan. – Maailmassa on vielä joku pysynyt selväpäisenä, hän ajatteli. Niinpä hän jäi ja teki mukisematta kaiken mitä käskettiin.
_______________virikesanana 22.1. oli Kaksituksin_____________________
Hymyilevä eläkeläinen 
Hirtehinen, satiirinen, hyytäväkin tarina. Tuli mieleen Svejk ja Hasekin kyky maalata maailman absurdisuutta.
Tappaminen yksin käy tylsäksi. Jess. Tykkäsin tästä ja paljon!
Juuri tähän tähtäsin: maailma on täysin käsittämätön, kaoottinen. Olet maailmassa yksin ja toteutat jostain tuleviä sääntöjä ja määräyksi kyselemättä. Sinusta pumpataan kaikki irti. Olet työn sankari, kun raadat itsesi hengiltä! ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin…” Mutta joskus löytää lämpöä kaikesta huolimatta.
Niinpä, kunniamerkeillä hoidettiin takinrintamukset edustuskuntoon, mutta sinne takin alle ei kaikille (siis harvalle) hoitoa löytynyt. Onneksi edes tuolle lekurille.
Kyllä se niin on, että ihmistä parempaa kaveria ja ystävää ei juuri löydy. Vaikka ihmetyttää kyllä nämä nuorten Facebook-kaveritkin, eihän määrä laatua korvaa, ystävissäkään.
Se olikin lämminhenkinen tarina. Lopussa. Ja parhaansahan kaikki tekivät, luulee peikko.
Ihminen on niin hullu, että menee lankaan, eikä näe, että joku käyttää härskisti hyväkseen.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, sanoo sananlasku—.
Tosi: aina on toivoa!
Tappaminen yksin alkoi käydä tylsäksi. Tuo yksi lause kiteyttää koko sodan mielettömyyden.
Mieletönhän tämä koko maailma, eikä sitä paranneta tappamalla, ei edes kavereiden kanssa. Toisen ihmisen kuunteleminen on sellaista oikeaa ja rakastavaa sankaruutta.
Ei se paljoo hymyilyttänyt.
Sitten kyllä hieman ku ajatteli ettei omat asiat sentään ole niin kauheen kurjasti.
Nuo kaksi tarinaa olivat hyvin ja yllätyksellisesi kirjoitettu.
Kyllä tässä maailmassa monta kertaa hymy hyytyy. Ihmistä rääkätään ja uskotellöaan mitä milloinkin.