Pakinaperjantai 22.1. Kaksituksin

Kunniamerkki yksinäiselle sankarimiehelle

Martti makasi piilopaikassaan mahallaan, yksin, ei tajunnut ajan kulumista. Sodassa joutui usein olemaan yksin, jos oli tarkka-ampuja kuten Martti. Kaveri olisi siinä vieressä vain söhlännyt.  Mutta kaveria kyllä totta puhuen hivenen kaipasi, tappaminen yksin alkoi käydä tylsäksi. Ei silti, ei Martti halunnut valittaa. Joskus sentään kuului vihollisen puhetta, mutta se loppui äkisti Martin oivallisen kiikarikiväärin laukaukseen.
– Yksi kerrallaan, mietti Martti ja hänen mielialansa koheni. Sitten kuului ujellus ja räiskähdys.

Martti makasi sotilassairaalassa pää kääreessä, jalat tohjona ja ilman käsiä. Hoitajattaret hellivät häntä, mutta hänen kätensä olivat poissa. Marttista tuntui, että hänen päänsäkin ehkä oli  poissa. Ainakin se oli sekaisin. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, armeijan ylipäällikkö myönsi Martille kunniamerkin.

Siistiin pikkutakkiin pukeutunut henkilö tuli  sängyn viereen ja kiinnitti mitali Martin  virttyneeseen, lukuisien sotilaiden käyttämään sairaalapaitaan. Sitten henkilö kyseli kuulumisia, naurahteli miesmäisesti. Lopuksi henkilö oli vähällä ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta tajusi viime tingassa kääreissä olevan miehen kädettömäksi. Kysyi vielä kerran vointia. Martti tiiraili siteiden alta puhujaa sillä näkeväksi jääneellä silmällään. Hänelle tuli tunne, että on vielä jotakin velkaa isänmaalle, ainakin selityksen omasta tilastaan.
– Mutta kun ne tulivat kaksituksin, ryssät! Martti ähkäisi.
–  Hermot menneet, sanatkin sekoilevat, sanoi lääkäri ja koputti etusormella otsaansa.
–  Ei haittaa sodankäynnissä, tuollaisia miehiä rintamalle tarvitaan, mitalinjakaja sanoi.
Mitalimiehen loitotessa lääkäri mutisi:
–  Niinpä,  kädetön tarkka-ampuja yksin, naapuri kaksituksin. Ei perhana, sekoaa tässä kuka tahansa olipa kaksituksin tai yksituksin, eikun yskityskin… äh! Sitten lääkäri harppoi reippain askelin leikkaussaliin, jossa parhaansa mukaan kokosi revityistä sotilaista ihmisiä.

Illalla lääkäri joi muutaman pirtugrogin ja kompuroi sitten ylihoitajan asunnon ovelle. Kun lääkäri kahvin jälkeen oli lähdössä ylihoitaja hymyili ja sanoi:
– Tässä olisi kyllä mukava olla pitempäänkin kaksin.
Lääkäri tunsi suloisen lämmön rinnassaan. – Maailmassa on  vielä joku pysynyt selväpäisenä, hän ajatteli. Niinpä hän jäi ja teki mukisematta kaiken mitä käskettiin.

_______________virikesanana 22.1. oli Kaksituksin_____________________

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, mynämäki, novellit, Väkivalta, yhteiskunta Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

12 vastausta artikkeliin: Pakinaperjantai 22.1. Kaksituksin

  1. susupetal sanoo:

    Hirtehinen, satiirinen, hyytäväkin tarina. Tuli mieleen Svejk ja Hasekin kyky maalata maailman absurdisuutta.

    Tappaminen yksin käy tylsäksi. Jess. Tykkäsin tästä ja paljon!

    • Juuri tähän tähtäsin: maailma on täysin käsittämätön, kaoottinen. Olet maailmassa yksin ja toteutat jostain tuleviä sääntöjä ja määräyksi kyselemättä. Sinusta pumpataan kaikki irti. Olet työn sankari, kun raadat itsesi hengiltä! ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin…” Mutta joskus löytää lämpöä kaikesta huolimatta.

  2. runopasanen sanoo:

    Niinpä, kunniamerkeillä hoidettiin takinrintamukset edustuskuntoon, mutta sinne takin alle ei kaikille (siis harvalle) hoitoa löytynyt. Onneksi edes tuolle lekurille.

    • tammikuu44 sanoo:

      Kyllä se niin on, että ihmistä parempaa kaveria ja ystävää ei juuri löydy. Vaikka ihmetyttää kyllä nämä nuorten Facebook-kaveritkin, eihän määrä laatua korvaa, ystävissäkään.

  3. isopeikko sanoo:

    Se olikin lämminhenkinen tarina. Lopussa. Ja parhaansahan kaikki tekivät, luulee peikko.

  4. Aili Nupponen sanoo:

    Loppu hyvin, kaikki hyvin, sanoo sananlasku—.

  5. Demetrius sanoo:

    Tappaminen yksin alkoi käydä tylsäksi. Tuo yksi lause kiteyttää koko sodan mielettömyyden.

  6. Ei se paljoo hymyilyttänyt.
    Sitten kyllä hieman ku ajatteli ettei omat asiat sentään ole niin kauheen kurjasti.
    Nuo kaksi tarinaa olivat hyvin ja yllätyksellisesi kirjoitettu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s