Carmen valuttaa hiekkaa sormiensa välistä rannalla

Nykyrunoa sieltä huipulta. Saila Susiluoto, Carmen
Otava 2010

Carmen on Salla Susiluodon viides runoteos. Jo ensimmäinen, vuonna 2001 ilmestynyt esikoinen  Siivekkäät ja hännäkkäät, herätti kriitikot runomössöunestaan myyttisillä kuvillaan, kielen omaperäisyydellä ja lyyrisyydellä. Susiluotoa on siitä lähtien pidetty nuoren polven vakuuttavimpiin runoilijoihin kuuluvana. Hän on nykyrunon taitaja, jonka teksti ei helposti avaudu lukijalle. Silti voi  helposti rakastua hänen kieleensä kuviin.
Carmenissa eletään nykyajan viidakossa. Carmen itsekin kuvataan  koneeksi, muoviputkista ja mikropiireistä kootuksi, lempeäksi koneeksi, luotu rakastamaan kaikkea/mutta et yhtä ainoaa.

Teos ei ole lukijalle helppo, usein täytyy tyytyä ekspressionistiseen välähdykseen, ainakin yhden lukukerran jälkeen. Kokemus on silti miellyttävä ja vahva. Ensimmäisenä Carmenin runoissa kiinnittyy huomio kielen kaikkiin aisteihin vetoavaan havainnollisuuteen. Jää miettimään sanoja ja sanontoja: merennahkaisin käsin, tähtien pikä valo, kahvakuu, ovenkolkutinkuu, lapsi syö auringonviipaleita, oranssi naurusademetsä . Syntyy mielikuvia, jotka helisevät päässä.  Mielen täyttää  kuuma aurinko, äänet, kitaran hilainen pehmeys ja kastanjettien kovuus: siinä nykyaikainen ostoskeskus ja lähiö!  Jotain samaa tuntua on Finlandia- Rimmisen proosan kielessä, ei tosin tätä runojen salaperäisyyttä.

Flamencoa,  rukousta ja Bizet

Aistit myös runojen rytmin: päällimäisenä flamenco  niin selvänä, että sitä et voi olla tunnistamatta.  Carmen ja tyttöjen iskelmäkuoro laulavat: Pelkäsin jäämistä aina, pitkä muisto/rivoksi vääntynyt kuva, jäinen arki, tai  Carmen:Habanera, jonka lukija voi yrittää myös itse laulaa Habaneran tahtiin ja melodiaan  Nämä rytmikuviot ovat tosi hiukan vaikeasti hahmottuvia suomalaiseen kalevalamittaan jämähtäneelle. Muitakin rytmejä löytyy, esimerkiksi selvä uskontunnustuksemme rytmi Carmenin rukous-runossa.

Jossain muistin  sokkeloissa soi myös  Bizet ja Carmen, erityisesti tuo kuuluisa Habanera: L´amour est un oiseau rebelle… Ooppera  antaa lukukokemukselle suuntaa: rakkaus ja petos –  aistit ne veitsen välähdyksessä, huudoissa  lähiön ostarilla!  Susiluodon Carmen ei  suinkaan ole tuon oopperan kuvittamista, ooppera soi vain taustalla. Susiluoto porautuu syvälle arkipäivän todellisuuteen ja näkee elämän yhtä julman salaperäisenä kuin Bizet näki aikoinaan Carmenin maailman. Rakkaus on  murskaava hurma.  Vain  lapsi syö auringonviipaleita ja näkee enemmän kuin aikuinen.

Kuiskaus kuin tuuli lehvistössä

On myös lyyrisiä kuvia. Carmenin kuiskaus on kuin tuuli lehvistössä. Kuiskaus pyörittää puut juurineen irti, ja koskea ilma, on täynnä lehtiä, puita, juuria, ja päivä niin vihreä pyörittää puut juurineen irti, ja korkea ilma, täynnä lehtiä, puita, juuria, ja päivä niin vihreä, taivas niin vihreä, taivas niin ohut, läpinäkyvä.
Runoissa on myös jotain perisuomalaista, kansanlaulunomaista:
Kesäheinä, lemmikki taivaansini, leinikki lempeä/ kerään kolme kukkaa, kerään yhdeksän tien risteyksessä/ kerään saadakseni tietää kuka on tämä, kuka”/

Koko teos on kuin kreikkalainen antiikin teatteri, jossa toiminta tapahtuu samassa paikassa ja kuorolla on tärkeä osuus kommentoijana. Kreikkalaisen näytelmän kuoroa edustaa tarkkailuluokan nuorten ja lähiömammojen kuorot. Ostoskeskus näyttämönä. Lähiössä tartutaan helposti mihin tahansa käteen sopivaan aseeseen, kaikki varastetaan mikä irti saadaan, raskaana oleva nainen paljastuukin varkaaksi, joka kätkee tavaraa takkinsa alle. “Kun poika vetää veitsen  takkinsa alta, ei leikitä enää.

Tässä Jose: Näen hänen paljettivarjonsa, ihon, hänen naurunsa varjon.— Ei hän kapiaa sääliä, ei mitään, tuollainen ei tanssi koska veitsi on kurkulla tai vatsassa vaan siitä huolimatta, Ja sitä on kauhea katsella.
Katsokaa Carmenia rannalla:
Laskeva maisema. Hiekka soljuu sormien välistä loppuun, kaikki loppuu. — Sanoin: pilvillä ei ole hopeareunusta, koko taivas takana on, tähdet puhkaistuja silmiä, jotta valo näkee muutakin kuin itsensä, jotta valo näkee: kaikki valo kulkee käsivartta myöten, kaikki valo on vapautta.

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, kirjallisuus, kritiikki, mynämäki, runoilijat, sano suoraan Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: Carmen valuttaa hiekkaa sormiensa välistä rannalla

  1. Aili Nupponen sanoo:

    Taidan olla niitä kalevalamittaan jämähtäneitä;)

    Van ajattelulla voisi noista jotakin ymmärtää O_O

    • tammikuu44 sanoo:

      Kyllä tuommoinen nykyruno on kova pala kelle tahansa, mutta sitäkään ei voi kieltää, etteikö näissä Susiluodon runoisssa olisi jotain hyvin kiehtovaa, pitää vain lukea avoimin mielin ja antaaa itselleen lupa sekä vihastumiseen että ihastumiseen. Tämä Carmen on kirja, jossa riittää lukemista ja miettimistä vielä pitkäksi aikaa.

  2. Kaisa-Maria sanoo:

    Olen kyllä Ailin kanssa samaa mieltä. Aikamoista sanaleikkiä kuitenkin. Varmaan ihan selvin päin kirjoitettua, oletan.
    Kreikkalainen draama lienee nykyisin sitä, mitä Katainen kovasti vauhdittaa.
    Millaista draamaa sinä Hymyilevä tarkoitit?

    • Tarkoitin kyllä sellaista antiikin draamaa, jossa sellaisella asioiat selittvävällä kuorolla oli oma osuutensa, en tarkoittanyt nyisen Kreikan tragediaa. Voi elämän kevät, taas sun kanssa joutuu tappelemaan noista nykyrunoista. Hitto, hyvä kun otit puheeksi: tarkoitan siis kreikkalaista antiikin teatteria, jossa toimitaan yhdessä oaikassa ja kuoro on tärkeässä asemassa krotoen ja kommentoiden. Nuutan san tetateriksi. Tyydyttäkö?
      Kirjoitan tähän tahallani yhden runon tuosta Carme-kokoelmasta:

      KOTIÄITIEN KUORO

      Taivaalta tuulettuu harmaa matto
      kastelen kukat lootusasennossa ja tihkussa
      mieli on virkeä mutta poissa, äänet nukkuvat
      päät pulleita tyynyjä vasten

      Joskus juoksen sateeseen
      iholla kuuman päivä tuoksu
      sanoilla ei ollut merkitystä, vain tuulella oli
      kivillä, marmeladilla johon hiekka sekoittui
      se kiillotti hampaat
      se terävöitti hampaat
      joilla pureksia kaikki kaunis ja kauhea
      pehmeäksi ja helläksi
      nieltäväksi vähn kerrallaan, varovasti annostellen
      kuin lääke kuin myrsky
      joka parantaa sokeuttaa

  3. Kaisa-Maria sanoo:

    Kahta hengissä olevaa kukkaani ei kyllä pysty kastelemaan lootusasennossa. Kivasti pähkäilty runo sinänsä, ilman runon mittaa, ei kai sitäkään tarvita, jos ei osata. Suunnilleen samanlaista mössöä kuin vävypoikani runot.
    Onkos näitä muuten joku vaivautunut lausumaan yleisön edessä täysille katsomoille, taputusten saattelemana?
    Rahvaanomaista toki kirjoittaa näin suoraan, mutta hienoperseisyys ei kuulu hyveisiini. Tai sitten minun ja ilmeisesti monen muunkin, pitää käydä jonkun pätevän sananselittäjän runonymmärryskurssi.
    Joten olen edelleen Nupposen Ailin kanssa samaa mieltä.

    • Ei runja enää nykyään mitata metrimitalla eikä heksametrillä. Sinun pitää avat milesi, mutta voithan kukaan e pakota snua pitämään modrnista runoudesta. Voihan olla, että vanhassa vara parempi näin runojenkin suhteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s