Elina Hirvonen: Toivottomuus kääntyi kirjoittamiseksi

- Kauimpana kuolemasta ei olisi syntynyt missään muussa ympäristössä kuin Afrikassa, sanoo kirjialija Elina Hirvonen.

Suomalainen proosa on kuulemma vähän semmoista paikoillaan pysyvää kilttiä kerrontaa, maailma on suomalaisten kirjailijoiden teoksissa tuttu ja turvallinen tapahtumien passiivinen näyttämö. Näin sanoo  kirjailija Tommi Melender Kirjailija-lehdessä (4/2010). Lehden artikkelissa Kun vanha maailma ei enää riitä nuoret kirjailijat huokailevat monimuotoisen kirjallisuuskeskustelun ja etenkin kokeilevan suomalaisen romaanin perään.

Nykykirjailijat eivät haluaisi tyytyä perinteiseen romaaniin, vetävälle juonelle ja jännittäville tyypeille perustuvaan tiiliskiveen. Kirjallisuus ei saisi olla sovinnaista ja tasapaksua. Juoniromaani on nuorten mielestä vain lohdullinen iltasatu, se ei kerro oikeastaan mitään nykymaailmasta. Modernin kirjan pitäisi syntyä ikään kuin lukijan päässä vaikka katkelmallisista aineksista, joita kirjailija kirjassaan tarjoilee.

Kokeellisia romaaneja sentään löytyy. Sellaisiksi viime vuonna ilmestyneistä teoksista Tiina Raevaara nimeää mm. Jukka Laajarinteen Kehys-romaanin, jossa tarinat syntyvät ikään kuin toisistaan, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, jonka helposti tunnistaa perinteistä poikkeavaksi sekä Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutahan, joka edustaa “parvikerrontaa” kertojina  monet ihmiset.

Ehkä kirjailijoiden huoli on aiheellinen. Mutta missä määrin kirjallisuus voi modernisoitua ilman, että sille käy samoin kuin nykyrunoudelle, joka on kyllä modernia mutta jonka levikki on minimaalinen. Jotain muutostahan on toki havaittavissa nuorten kirjoittamien kirjojen kielessä, ja  esimerkiksi Mikko Rimmisen romaani Nenäpäivä on ollut mielenkiintoinen ja erilainen rasvanahkaisen lukijankin mielestä juuri omintakeisen ja hauskan  kielensä ansiosta.

Olisin suonut, että   avantgardea haikailevat kirjailijat olisivat muistaneet  Elina Hirvosen ja hänen romaaninsa Kauimpana kuolemasta. Ja suonut heille tilaisuuden olla  kuuntelemassa Elina Hirvosta  Turun yliopiston  luentosarjaa Tarina maailmalla viime keskiviikkona. Mielestäni Elina Hirvosen romaani on juuri sitä mitä Melender kaipaa: romaanissa on “ajatuksia ja meditatiivisuutta, eeppinen tarina syntyy lukijan aivoissa ja ehjän tarinan rakentaminen lukijan päässä“.  Kirjailija on kirjoittamisen ammattilainen, joka ei turhia jaarittele ja joka haluaa toimia eikä olla pelkkä kaunosielu.

Elina Hirvonen loi modernia suomalaista nykykirjallisuutta, kun Afrikan toivottomuus pakotti kirjoittamaan. Kirjassa heijastuu koko nykyinen epätasa-arvoinen maailma, erilaisuuden kohtaaminen, väkivalta, toivottomuus ja toivo. Vasta kirjailijaa kuunnellessa alkoi ymmärtää, mitä on todellisuuden muuntuminen fiktioksi, runolliseksi ja riipaisevaksi romaaniksi ja kuinka raskas prosessi se voi olla.  Nyt vasta ymmärtää kuinka suuri  vaikutus on sillä ympäristöllä, missä teos syntyy. Kun toimittajan dokumentointi ei enää riitä avaamaan todellisuutta, on otettava mukaan fiktio, kirjoitettava kuin unessa, nähtävä ja kuunneltava, pantava itsensä likoon, kerrottava  maailman vääryyksistä.

Nyt vasta ymmärrän, että kirjailijan pitää oikeasti elää se mistä kirjoittaa. Kaikki muu on haihattelua.

Advertisements

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): eläkeläiset, ihmiset, kirjallisuus, mynämäki, sano suoraan Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Elina Hirvonen: Toivottomuus kääntyi kirjoittamiseksi

  1. runopasanen sanoo:

    Elina H:n kirja ei sopinut siihen sapluunaan, jolla modernismi toimii: valitsee aiheensa yhtä joutavista teemoista kuin oopperat aikoinaan sääty-yhteiskunnassa. Siis aatelisten rakkaushuolista yms. Niitä teemoja pyöritellessään kirjailija/runoilija voi osoittaa omaa nokkeluuttaan. Isompia teemoja hän karttaa, koska pelkää niiden syrjäyttävän hänet itsensä: esiin työntyy jotakin niin vaikuttavaa, että hän ei enää pysty hallitsemaan itse asiaa, vaikka hänen on tietysti pystyttävä hallitsemaan siitä tuottamansa kirjallinen esitys. Mutta voin kuvitella, että sellaisen urakan jälkeen ei huvita kekkuloida kaikilla kirjallisilla kokkareilla. (Tämä on kirjoitettu pienen pyhän vihan vallassa syystä, että hänen kirjaansa ei otettu edes ehdokkaaksi finlandia-palkinnon saajaksi)

    • tammikuu44 sanoo:

      Hyvä Pasanen, että annoit vahvistusta epäilykselleni! Tuota minäkin uumoilin. Elina Hirvonen muuten sanoi aika kivasti luennossaan, että totta totisesti ei jaksa kirjoittaa noista kolmekymppisten sielunmaisemista! Vähän naurattaa se Melenderin ajatuskin, että hän ”kaipaa kaunokirjallisen esseen keinojen yhdistelyä romaaninomaiseen ainekseen”. Senpä sepustuksen haluaisin lukea! Ja kun mies sanoo, että ”aito kokeellisuus vaatii kykyä nähdä sinne, minne harva edes älyää katsoa”, niin väkisinkin tulee mieleen, että harvoin sitä edes viitsii tai älyää katsoa vessanpönttöön, kun on mahansa tyhjentänyt ja pyllynsä pyyhkinyt.

  2. Aili Nupponen sanoo:

    Valitettavasti en ole nuoreen Elina hirvoseen tutustunut, mutta ehkäpä voin vielä hänen teksteihinsä perehtyä;)

    Kyllä runokirjoja myydään PALJON, ainakin Heli Laaksosen ja Tommy Tabermanin kirjoja on otettu 10 000 painoksia. Runous on nykyään muodissa, ei eletä enää 1980-lukua, jolloin runokirjoja ei paljon kukaan lukenut eikä kukaan ostanut. Siellä niiden monien ”suurten” runoiljoiden kokoelmat lojuvat kirjastoissa – lukemattomina. Mutta ei ainakaan näiden mainisemieni runoilijoiden—.

    • tammikuu44 sanoo:

      Tarkoitin lähinnä näitä kaikkein modernimpia runoilijoita, runoja kyllä luetaan ja ostetaan mutta niiden suhteen ollaan melko konservatiivisia eli ostetaan Heli Laakososta ja Tommi Tabermania, jotka ovat meidän täti-ihmisten kestosuosikkeja. Soisi lukijoita nuoremmillekin runoilijoille (anteeksi Heli).

      Erilaiset runoseminaarit, joissa käsiteltäisiin ja luettaisiin nykyrunoutta, olisivat poikaa. Tai kyllähän niitä joskus onkin, mutta aina tuntuu olevan jotain muuta tärkeämpää…

  3. Hirlii sanoo:

    ”Kirjailijan pitää oikeasti elää se mistä kirjoittaa. Kaikki muu on haihattelua. ”

    Näin on, voiko tämän paremmin sanoa. Kirjallisuus puhuu totta vaikka onkin fiktiota. Huono fiktio jää haavekuviksi, haaveiluksi, ellei sillä ole kosketusta todellisiin kokemuksiin, silloin se jakaa sellaista informaatiota joka on latteaa ja laimeaa, ja jättää lukijaankin haljun olon.

    Hyvät kertomuset eivät katoa, ne kuuluvat ihimsen sielulliseen ja neurologiseenkin rakenteeseen. Muistan vielä hyvin kun nyt jo lukioikäinen lähilapsi kolmivuotiaana alkoi piirtää ja tehdä kertomuksia. Hän rakensi kuvakertomuksia jotka etenivät ja joissa oli tarinan rakenne. Ne olivat monipolvisia ja pitkiäkin stooreja joita hän kertoi myös ääneen. Se oli hämmästyttävää, sillä hän ei ollut lukenut sitä kirjoista, ainoat kirjat joita hän oli nähnyt olivat pienten lasten kuvakirjoja ja hyvin pienille lapsille tarkoitettuja lasten tv-ohjelmia.

    Olen aivan vakuuttunut, että ihminen tarvitsee kertomuksia ja tämä olento on vieläpä sellainen, että se niitä kaikenaikaa kertookin. Voihan hän sitten isona hajottaa kertomuksen miten mielii ja kokeilla kaikenlaista, mutta en usko että johtaisi perinteisen romaanikerronan kuolemaan. Se elää siinä rinnalla, ja mikäpäs siinä.

    Kertomusten tarve tuskin vähenee.

    • tammikuu44 sanoo:

      Tätä kertomusten tarvetta Elinakin korosti, oli Afrikassa saanut muistuksien niiden tarpeellisuudesta, kun kuunteli paikallisten kertomuksia. Tiesivät esimerkiksi koko sukunsa tarinan.

      Mutta oletkos lukenut viimeisintä Parnassoa? Siellä sivulla 31 Tommi Melender kolumnissaan Fetisistin tunnustukset kertoo millainen lukija hän itse on. On nimittäin tuollainen fetisistinen lukija, jolle on tyypillistä, että ”heidän kirjallinen aarteistonsa sisältää romaaneja, joista he muistavat vain hajanaisia jaksoja sieltä täältä. Ne merkitsevät hänelle enemmän kuin tse teos.” Hän lukee teoksesta vain tärkeimmät kohdat, jos lukee sitä uudelleen ja mielessä on vain hajanaisia yleisvaikutelmia.

      ”Viime vuosina olen nauttinut eniten sellaisista kirjoista, joista on jätetty suosiolla pois kaikenlainen hölynpöly, kuten juoni ja henkilöhahmot, jopa harkittu kirjallinen muoto. Niissä on vain mietteitä, mielialoja. Tekstiä, kirjoitusta.” – Meitä on moneksi!

      • Hirlii sanoo:

        Luin sen juu, ja saahan sitä määritellä itsensä noin, mutta luultavasti Tommikin eli joskus sellaista aikaa, että hän piti noista asioista joita hän nyt hylkii. Vaikea sanoa kun ei tiedä, tunne, mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen että hän on valinnut tuon tavan lukea.

        En aivan usko kuitenkaan, että kukaan on niin pysyvästi vain jotakin tiettyä lukijana. Ainakin minulla se on monien erilaisten asioiden yhteisvaikutusta kuinka ja minkälaista kirjallisuutta milloinkin luen. Toisinaan vaan selailen, en lue enkä jaksa paneutua, toisinaan paneudun ja uppoudun oikein perusteellisesti.

      • Ja senkin olen kyllä huomannut, että oikeastaan on turha lukea väsyneenä, ei siitä jää mitään mieleen, joskus saattaa huomata, että on ”lukenut” monta sivua ja päässä ei oile mitään. Televisiota vo katsella samalla tavalla ja oikeastaan on pakkokin. Saa hyvin unenpäästä kiinni.

  4. emmaia sanoo:

    Hei!

    Minusta artikkelisi on hyödyllinen. Teki mieli lukea ja kirjoittaa enemmän suomeksi.
    Juuri Elina Hirvosen kirjoittamista teoksista löytyy täällä vain yhden kirjan käännetty ruotsiksi. (Tarkoitan kirjastoissa jolla on sellainen palvelu että voidaan katsoa internetilla onko tästä kirjaillijasta jotakin.)

    Miettin myös miten kirjalija voi elää mitä kirjoittaa, jos esimerkiksi haluaisin kirjoittaa historiallisen teksti, pitäisinkö sillion pukea ajantyypisella hämeessä ja huivissa?

  5. Ehkä historiallisten juttujen kanssa olisi parasta turvautua historian kirjoihin ja muuhun lähdeaineestoon, tavaroihin ja paikkoihin ja yleensä kaikkeen, mitä löytyy museoista ja kirjoista. Ihminenhän on periaatteessa ollut tunteineen ja toiveineen sama vuosisadasta toiseen. Ja tuevaisuudessahan voi vapaasti liikkua pelkän mielikuvituksen siivin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s