Motto: Ihminen voi olla evakkona omassa elämässään
Kansakoulun oppimäärä
– Mennään katsomaan sitä vanhaa kansakoulua, Jenny-mummi sanoo yllättäen ja kääntää samassa jo autoa Nästin tienhaarassa vasemmalle.
– Järven jää ritisi, kun kuljettiin syksyllä yli, harvoin myöhästyttiin. Vieläkin on muistissa koko kansakoulun oppimäärä!
Lähes lahonnut kasakoulu on kuolleen kylänraitin varrella. Koulu on selvästikin vetänyt viimeisiään ainakin puolen vuosisataa, milloin lie rakennettu, ennen itsenäisyyttä taatusti. Aikoinaan se on ollut kylän ylpeys, hyvällä paikalla vastapäätä kyläkauppaa. Tosin sekään ei enää toimi. Se on kohenneltu jonkun perikunnan yhteiseksi kesähuvilaksi. Koulun katto kasvaa sammalta, maali lohkeilee, kellarin ovi repsottaa auki, puutarhassa kituu vanhoja karviaismarjapensaita. Niiden oksissa on jäkälää. Yläkerran ikkunassa riippuu verhontapaiset: joku laitapuolen kulkija kai on siellä vielä majaillut, ajettu sitten pois.
Jenny lähtee kiertämään koulua, selittää missä olivat puuliiteri ja huussit, missä pelikenttä, missä kaivo, josta oppilaat kantoivat vettä opettajan keittiöön.
– Opettajapariskunta asui tuolla koulun päädyssä.
Jenny kompastelee pihan villissä ruohossa kuin etsisi pudonnutta avaintaan. Nyt Jenny kumartuu, löytää maasta kiven, punnitsee sitä kädessään, vaihtaa kiven vasempaan käteensä. Sitten viskaa kiven päin ikkunaa. Ikkuna räsähtää rikki, kivi kolahtaa sisällä lattialle.
– Ota musta kuva tässä rikotun ikkunan alla, Jenny käskee.
Autossa ennen kuin käynnistää moottorin Jenny-mummi näyttää vasenta kättään. Sormet eivät oikein taivu nivelistään. Nimetön, keskisormi ja etusormi ovat nivelten kohdalta jotenkin kummasti levinneet.
– Tämän tuo koulu mulle jätti muistoksi, opettaja yritti tehdä minusta oikeakätistä karttakepillään…
Jenny-mummi vääntää virta-avaimesta napakasti, moottori hyrähtää käyntiin.
– On kansakoulun oppimäärä hyvin ollut muistissa koko elämän, Jenny-mummi motkottaa kuin vihainen kana siipiään viuhtoen, sanat mustina höyheninä leijuvat ilmassa ja täyttävät koko auton ilmatilan. Jenny vääntää ikkunaa auki ja ilmavirta imaisee katkeruuden pilven mukanaan ulos, se hajoaa taivaan tuuliin.
Raikasta syysilmaa on kevyttä hengittää. Matka joutuu.
Hymyilevä eläkeläinen 
Evakkous ei taida koskaan irrota ihmismielestä, Se jopa periytyy monta sukupolvea. Taisi kiven heittäminen kuitenkin helpottaa ;)
Jossain vaiheessa on pakko heittää se kivi, purkaa katkeruus, ja jopa alkaa raikas ilma virrata!
Se oli siis vanhan koulutalon syy, kun opettaja pahoinpiteli oppilastaan??!
No, ainakin osallinen rikokseen, varmaan..;/
Koulutalo varmaankin muitsutti mieleen sen opettajan, koko petuksen eli ilmeisesti siinä heitettiin sitä opettajaa kivellä, eikös? Koko autoritaarista systeemia mummi kivellä heitti.
Minusta tässä tarinassa oli hienoa harmaan pantterin uhoa, joka hymyilytti, vaikka kerronta olikin surullisen tuntuista. :)
Noin minä itsekin ajattelen; vanha oantteri ei lannistu – ja kosto on suloiunen, vaikka onkin naurettava kivenheitto.
Vapautti vanha pantteri itsensä!
Tämä viisas tarina kertoo Jenny-mummista mutta minulle tämän surulliseksi päähenkilöksi nousi kollegani opettaja. Suuri on kasvattajan vastuu ja suurimmat virheet kantavat rumaa satoa vielä vuosikymmenten jälkeen.
Niinpä, kasvatus karttakepillä lienee niitä opetualan suurimpia virheitä. Lyödä voidaan tietysti henkisestikin, lytätä oikein. Nyt eläkkeellä olevassa sukupolvessa on monia, jotka vieläkin muistelevat omia kouluaikojaan kauhulla.