Nykykielen muutokset näkyvät myös kirjoitusasussa. – Kirjoitusta mynämäkeläisessä seinässä.
*
Ihminen on kova kertomaan tarinoita. Tarinoiden ei tarvitse olla tosia. Valehteleva ihminen on fiksusti sanottuna kovasti narratiivinen. Jotkut kirjailijat, tosin harvat, ovat jopa rikastuneet tällä narratiivisuudellaan. Runoilijoista tuskin kukaan. Tavallinen pulliainenkin on narratiivinen. Eikä tämä suinkaan ole mikään uusi hömpötys: ajatelkaahan entisaikojen hameenhelmat hulmuten kylänraitilla painaltavia juoruakkoja – siinäpä narratiivinen luonnonilmiö!
Jopa tosiaisoihin pitäytyvät lehti-ihmiset ovat joskus narratiivisia. Esimerkkinä tässä vanha muotitoimittaja Rita Tainola. Politiikasta ja presidenttiparin äskettäisestä Tanskan-vierailusta hän kirjoittaa Ilta-Sanomissa tähän tapaan: “ Valtiovierailu Tanska: Rouva Haukio valinnut päivän asuksi lohenpunaista ja presidentti Niinistön olemusta piristää pinkki solmio! Hyvä!”
Poliitikot ovat narratiivisuudessaan ylivoimaisia. Jopa satusetä H. C. Andersen kääntyilee haudassaan kateudesta vihreänä. Jotkut poliitikot osaava tiivistää narratiivisuutensa. Esimerkkinä Paavo Arhinmäki, joka taitavasti kuvaili melko monimutkaista valtion kehysriihilopputulemaa: veroratkaisu on päin persettä. Narratiivisuuden erityisosaaja valtakunnassamme on ilman muuta filosofi Pekka Himanen, joka on kirjoittanut arvokkaan 700 000 euroa maksavan silosäe-esseen valtiomme tulevaisuuden näkymistä. Vielä ei ole laskettu kuinka monta euroa olemme sijoittaneet joka sanaan.
***
Kielellä on merkitystä vain siinä määrin kuin sen kuvaamilla asioilla on merkitystä, vai olisiko asia niin, että asiat ja esineet saavat merkityksen vasta, kun niille on keksitty niitä kuvaava sana? Vaikea kysymys. Totta on ainakin se, mitä esseisti Tommi Uschanov sanoo kolumnissaan: “ Sanavaraston muutosten seuraaminen kertoo, miten kulttuuri on muuttunut.” (HS 7.4.)
Mielenkiintoinen on myös Uschanovin havainto siitä, että myös ympäristömme äänet vaikuttavat sanoihin, mutta useimmat kuulemamme äänet ovat nykyään liian mekaanisia ja tasaisia, jotta niitä voitaisiin enää erotella yhtä tarkasti kuin ennen.
Veikko Huovinen: avannon hyhmäinen vesi meurahti, Kalle Päätalo: uninen koira voksahteli, Veijo Meri: kiväärinlukot raksasivat. Nykyään kaikki äänet sekaantuvat tasaiseksi tietokoneen surinaksi.
Itse olen havainnut, että nuorison kieli ei ole vuosikymmenten saatossa luopunut ainakaan siitä v-kirjaimella alkavasta sanasta, joka ilmaisee sen mistä aina on kuulemma puutetta, mutta joka ei ole suinkaan viina. Oikein hyvä sana ei siis käytössä kulu.
Hymyilevä eläkeläinen 
Veneily on siis yhäti kovassa huudossa nuorison keskuudessa. No, tämä oli Jaakko Tepon vitsi tämä. Luinkin eilen Piätaloa! Terviisijä Mynämäkeen tiältä Montparnasselta.
Vallan pyörälle menin päästäni saadessani kontaktinne. Mikäli mösjöö tarkoittaa Pariisissa olevaa kadunpätkää hän ilmeisesti on siellä. Nuorukaisena hänen kannattaa tarkastella silmämääräisesti arvellen paikallista veneilykulttuuria ja unohtaa Päätalo. Terveisiä siis Mynämäeltä.
Narrauksesta kielen käyttöön.
Aloitin lukemaan Katja Ketun Kätilöä, jossa tulvii mielenkiintoisia sanoja.
Puheessa ja kolumneissa käytetään liikaa englannista väännettyjä sanoja, jotka luultavasti jäävät kieleen.
Saman havainnon tein minäkin Katja Ketun kielestä. Monet sanoista ovat varmasti pohjoisen kieltä, monet arvatenkin Katjan itsensä synnyttämiä.
Liikaa totta totisesti kieleemme pesiytyy englannista väännettyjä sanoa, ei pysy vanha perässä. Mutta usein todella tärkeille sanoille muotoutuu kuin itsestään jokin suomenkielinen vastine esimerkkinä vaikka tämä meidän kännykkä-sanamme.
Tänään on muuten Agricolan ja suomen kielen päivä! Kiitos Agricola !
Todella, tänään vietämme Mikael Agricolan päivää ja suomen kielen päivää. Emme tosin tiedä oliko hänen äidinkielensä suomi vaiko ruotsi. Emme tiedä edes hänen syntymävuottaan. Mutta kuolinvuoden ja -päivän tiedämme. Hän oli Turun piispanakin niin kovin lyhyen ajan.Eräänä kauniina toukokuun iltana lähti Turun kirkon laiturista vene kohden Tukholmaa. Siinä oli 4 miestä,
jotka olivat menossa kuninkaan Kustaa Vaasan puheille, eli dekaani Pietari Ragvaldinpoika, maisteri Mikael Agricola,, kirkkoherra Knuutti Juhonpoika ja Turun koulun rehtori Paavali Juusten.
Tukhol,assa kuningas nimitti Agricolan Turun piispaksi ja Juustenin Viipurin piispaksi.
Sanotaan, että ruotsin kirjakielen isä oli pappi, suomen kirjakielen isä oli pappi, mutta venäjän kirjakielen isä oli runoilija. Ja sen huomaa!!
Erinomaista, että muistutat meita Agricolasta ja samalla omasta kielestämme. Toisaalta on ollut hyväksi se, että kirjakielemme isä on ollut pappi, koska oikeastaan mitenkään muuten kuin kirkon avulla ei olisi saatu lukutaitoa leviämään. Että jotain hyötyä siitä luterilaisesta kirkostakin sentään on ollut. Venäjällä ortodoksipapit viis veisasivat rahvaan lukutaidosta.
Vuosi, jolloin nämä herrat lähtivät oli tietenkin 1554. Kirkon laiturin paikalle rakennetaan nyt muuten kävelysiltaa. Laiturin yläpuolella oli ns Pennisilta, joka rakennettiin jo vuonna 1414 ja paloi Turun palossa 1827.
Kyllä siltoja pitää rakentaa!
Tänään on vielä toisenkin suomalaisen merkkihenkilön päivä. Nimittäin Elias Lönnrothin syntymäpäivä.
Onnea siis myös Eliakselle!