Dekkareita ja ihmisiä ymmärtävä piispa!

kuu ja arkkipiispa kari mäkinen 011Arkkipiispa Kari Mäkinenhän se siinä!

*

Tämä hömppää ja höpinää sekä uusintoja tarjoava televisiommekin voi tarjota yllätyksiä. Pitää vain uskaltaa ihan summamutikassa avata se rakkine. Tein näin eilen  ja olen kuin puulla päähän lyöty vieläkin.

Puolella silmällä vilkaisin aluksi: siellähän puhutaan dekkareista, ja tuossahan on itse sanavalmis Timo Harakka ja tuon naisenkin tunnen, se on se-se-se,  no, se Anna Kortelainen,  miellyttävä ja tyylikäs kirjallisuusihminen –  mutta kukas se on tuo ukonköriläs?

Ukonköriläs osoittautui arkkipiispa Kari Mäkiseksi. Oikeaksi dekkarien ystäväksi. Johan nyt jotakin: lukevatko pappismiehetkin dekkareita? Kun sitten kuunteli keskustelua, huomasi, että Matti Yrjänä Joensuun dekkareilla oli paljonkin ulottuvuuksia ja lonkeroita tavallisen ihmisen elämään. Ja niin oli arkkipiispan puheissakin varsin paljon sanottavaa tavalliselle ihmislapselle, ei pelkästään dekkarien innokkaille lukijoille.

Arkkipiispa  on  pitkänlinjan dekkarien ystävä. Rikosromaanit ovat kuin aukko siihen todelliseen elämään, joka monelta akateemiselta viisastelijalta jää kokonaan vieraaksi. Dekkareissa piispaa kiehtoo se, että niissä “särkyy jotain semmoista, joka näyttää tyyneltä pinnan päälle“, voi kurkistaa ihmiselämään pintaa syvemmälle.  Syrjäytyneelle ihmiselle elämä ei aina hymyile. Rikollinen on monesti myös itse uhri.

Sekä Anna Kortelainen että arkkipiispa Mäkinen löysivät tarkastelemastaan Matti-Yrjänä Joensuun dekkarista Harjunpää ja rakkauden nälkä hyvin paljon inhimillistä, jopa lämpöä. Rikollinen etsii kirjassa  rakkautta. Uskottomuuskin saa arkkipiispalta ymmärtämistä.

Kari Mäkinen hämmästytti ja ihastutti katselijaa ja kuuntelijaa. Piispakin voi siis astua askeleen tavallisten ihmisten suuntaan, istua pohtimassa ihmisen pahuutta ja rakkauden kaipuuta. Arkkipiispan innoittamana taidan hakea tuon Joensuun dekkarin kirjastosta.

Kirjallisuusohjelma 10 kirjaa rikoksesta on laadukas  ohjelma, sitä ei ole turhaan palkittu. Se tulee TV1:ltä seuraavan kerran 30.6. Silloin on tarkastelussa Artur Connan Doylen  Sherlock Holmes. Vieraana ohjaaja Timo Vuorensola.

Mainokset

Tietoja Hymyilevä eläkeläinen

Nimeni on Tuula Nikala-Soiha, olen opiskellut Jyväskylässä, tehnyt kiltisti ja ahkerasti töitä äidinkielenopettajana Piikkössä ja Vehmaalla sekä kirjoitellut juttuja kokopäiväisenä toimittajana lehteen. Kaikkia näitä useita vuosia. Nyt opiskelen avoimessa yliopistossa monenmoista joutavaa niin kauan kuin jaksan nousta Turun yliopistoon johtavia portaita.
Kategoria(t): kirjat, televisio, yhteiskunta Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

10 vastausta artikkeliin: Dekkareita ja ihmisiä ymmärtävä piispa!

  1. Turkulaine sanoo:

    Jäi jostakin syystä katsomatta. Arkkipiispalla näytti olevan virkapuku päällä, no mikä ettei, onhan se ainakin komea paita. Hänellä on aikaa lukea dekkareita. Voisi sitä meikäläinenkin joskus lukea tämän Matti Yrjänä Joensuun rikosromaanin. Hän on poliisi ammatiltaan, nyt jo varmaan eläkkeellä. Mutta Timo Harakka valmistelee väitöskirjaa talouden käsitehistoriasta. Mitä sekin mahtaa olla.

    • Tuommoista arkkipiispaa kyllä kuuntelisi ihan mielellään! Ei moni noista pappismiehistä tai muista uskovaisista edes ole koskaan lukenut yhtään dekkaria saatika, että tulisivat puhumaan muunlaisesta kirjallisuudesta kuin Raamatusta tai uskovaisten omista sepustuksista. Matti Yrjän Joensuu kuoli viime vuonna.

      Arkkipiispan avarakatseisuutta todistaa jo se, että hän on lukenut muutakin kuin Raamattua ja käsitää senkin, että kirjallisuuttakan ei voi lajitella suoralta kädeltä huonoon ja hyvään, vaan siinä on useittä lajityyppejä,yhtenä nämä dekkarit. Yksii niistähän on Dostojevskin Riukos ja rangastus.
      Timo Harakka taitaa haastattelun eikä tuo itseään siinä esille, osaa kuunnella ja samalla tehdä olennaisia kysymyksiä. Luulenpa, että mies on elämänsä aika jo törmännyt useampaankin ”talouselämän käsitteistöön”, ainakin siihen, että raha ei haise ja siihen että talouselämässsä oma suu on aina lähempänä kuin pussinsuu.

  2. Aili Nupponen sanoo:

    Ihan ’mukiinmenevä’ ihminen on arkkipiispa Mäkinen, mutta vielä enmmän olen ihastunut Ville Riekkiseen. Niin meheviä nauruja en ole usein elämässäni saanut kuin tuolta Kuopion piispalta..;)

    Kaunista viikkoa sinulle, Hymyilevä Tuula!

    ♥.♥

    • No, löytyyhän niitä tavallisia mukavia ihmisiä enemmänkin näistä piispoista! Riekkinen on siis oikein huumormiehiä, ei siis voi olla vallan totinen torvensoittaja näissä uskonasioissakaan.
      Hyvää jakoa viikolle, lämmintä taitaa tulla loppuviikoksi.

  3. Turkulaine sanoo:

    Tekevätkö mehevät naurut piispasta hyvän ja ihastuttavan. Näin varmaan monet ajattelevatkin, mutta joillekin ajatus tällaisesta piispasta on vieras.

    • Kristiusko on vuosisatojen saatosssa muuttunut selvästikin yhä enemmäön ja enemmän kärsimystä ja kidutusta ihannoivaksi. Erityisesti katolinen kirkko on ”jalostanut” kristinuskoa monilla kiditusmuodoilla: itsensä kiusaaminen paastoin, ruoskimisin ja reiteen sidottavin piikkipannoin sekä ihmisten pelottelu kiirastulilla ja paholaisilla. Henkiseen kisdutukseen kuuluu myös manaaminen. Luther teki parhaansa, että moisista poppakonsteista päästäisiin eroon, mutta eikö mitä. Tosin luterilaisetkin jatkavat kidutusperinnettä ainakin näissä erilaississa lahkoissa vaatien jatkuvaa synnintunnossa olemista yms.

      Nauraminen on tietysti synti vanhojen uskomusten mukaan. Niin että monet uskossaan vahvat eivät tosiaankaan voi sallia pappien saati sitten piispojen vetänvän edes suutaan hymyyn saati sitten nauravan! Eipä siiis ole ollenkan ihme, että kirkosta väki vähenee. Ilo kuuluu osana ihmisen elämään, sen ymmärsi Lutherkin.

      Niinpä sitten kirkkoon kuulumatonkin arvostaa pappeja ja piispoja, jotka reippaasti nauramalla silloi kun naurattaa tunnustavat olevansa ihmisiä eikä pyhimyksiä.

  4. Aili Nupponen sanoo:

    Jatkan vielä tuota kommentiani:
    Luterilaisuus on jäänyt vuosisasatojen kuluessa jäykäksi ja elämälle melko vieraaksi ilmiöksi. Esim. ortodoksit ovat siinä suhteessa monin verroin myönteisempiä ja elämää rakastavampia. Luterilaisuus on kangistunut kaavoihin, työntekemisen ylikorostamiseen ja ilon poistamiseen elämästä. Johtuvatkohan siitä maamme suuret itsemurhaluvut ja masentumisilmiöt ainakin osittain?

    Näiden lisäksi suomalaisia vaivaavat toisten kadehtiminen ja pahan puhuminen lähimmäisistä heidän selkänsä takana.

    Jos ilo (en tarkoita vahingoniloa) on synti, miksi kannattaa enää elää?
    Kaikki kunnia piispoillemme, Ville Riekkinen on jo eläkkeellä. Seuraan heidän toimiaan mielenkiinnolla ja toivoni mukaan, ymmärryksellä…

  5. Turkulaine sanoo:

    Ilo on Jumalan lahja, ei synti. Karjalaisten iloisuus ei johdu ortodoksisuudesta. Kirkon roolista historiassa olen Hymyilevän kanssa samaa mieltä. Tapasin viime kesänä Roomassa asuvan katolisen papin Angelo Meloccin ja hän sanoi näin: Jos helvetti on olemassa niin se on Vatikaanissa. Kai Sadinmaa kirjoittaa tänään lehdessä, että piispat viihtyvät hyvin siellä missä kilistellään sampanjalaseja. Heidän pitäisi tulla tavallisten, köyhien ihmisten joukkoon.

  6. Saattaahan tosiaan olla niinkin, että esimerkiksi karjalaiset ovat perinteisesti iloisia ja herkasti nauravat ja laulavat. Ei edes uskonto ole saanut heitä masentumaan. Ortodoksinen kirkko piispoineen on perinteisesti nuollut valtaa pitävien kädet, jalat ja peräpeilin. Ortodoksinen kirkko nuolee Venäjälla nyt Putinin varpaanvälitkin. Eikä ortodoksipappi naura, vaan ortodoksipappi useinkin naurattaa kuten tämä touhukas isä Mitro, joka pärjäisi hyvin stand-up -koomikkonakin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s