Kekri on vanha satokauden päättymisjuhla. Se oli aikoinaan suomalaisten suurin juhla. Miksi se ei voisi olla sitä nykyäänkin?
*
Parhaillaan vietämme parasta kekri-juhlan aikaa. Sitä ikivanhaa satokauden päättymisjuhlaa, jonka kirkko levittäessään kristinuskoa rohmusi itselleen ja muutti jouluksi. Helpolla tuo muutos ei tosin tapahtunut. Vasta vähitellen reipas kekri alkoi muistuttaa katolisen kirkon joulua, johon siihenkin sopivasti liittyy ihmeitä ja vainajien henkiä. Katolisen ajan “kaikkien pyhien päivä” kiilari kekrin rinnalle, mutta vasta 1800-luvulla tilanne alkoi vakiintua nykyiselleen.
Miksemme kaivaisi nyt sitten kekriä toden teolla esille! Jospa antaisimmekin vähemmän arvoa sille tavaramaailman tingel-tangel – juhlaksi muuttuneelle joululle.
Amerikassa vietetään halloween-juhlaa, jossa selvästi yhdistyy jotain muinaisessa Suomessakin vietetystä sadonkorjuujuhlasta eli kekristä ja katolisesta pyhimysopista: “Karkki vai kepponen!” Kekrinä liikuttiin soitujen valossa, poltettiin kekritulia, luettiin loitsuja.
Naamioituminen ja kummitukset kuuluvat vanhaan syysjuhlaperinteeseen. Nykyisessä joulussa naamioitumista edustaa punatakkinen joulupukki . Suomalaisten sadonkorjuujuhlalla kekrillä on paljon vanhemmat juuret kuin kristillisellä joululla. Keksipukistakin tuli joulupukki. Kekrirauha tunnetaan nykyisin joulurauhana ja jouluporsas oli aikoinaan kekriporsas.
Sadonkorjuuta kannattaa kyllä nykyäänkin juhlia. Tänä pimeään syksyaikan mahtuisi juhlakalenteriimme mainiosti keksijuhla. Jonkun verran kekriä vietetäänkin maaseudulla. Voisimme kaupungeissakin polttaa vanhaan tapaan kekritulina kynttilöitä ja syödä kekriruokia. Täysin maallinen kekri sopisi mainiosti juhlaksi myös maahanmuuttajille, joilla on omat uskonnolliset juhlansa ja tapansa.
Ja hauskaa pitää olla. Oluellakin voitaisiin kohtuudella mässäillä kuten tekivät esi-isämme taatakseen ohran menestyksen. Nykyaikana ovat jo muutenkin suosiossa kaikensortin levottomat henkimaailman ja ulkoavaruuden olennot, joille voisi nauraa ja keksiä vaikka omia tarinoita.
Vaan tuskin sentään haluaisimme liikkua päreiden valossa. Pidetään ne vaan tiukasti kainalossa kuten tähänkin asti.
_________________________________________________________________
Vanha kekrin aika on Mikkelinpäivästä pyhäinpäivään 29.9- 2.11.
Turun Sanomissa ilmestyi 26.10.2013 professori Päivikki Antolan mainio artikkeli koskien suomalaisten vanhaa kekri-juhlaa.
Hymyilevä eläkeläinen 
Kekri oli aikoinaan vuoden suurin juhla ja sitä vietettiin satokauden päättymisen kunniaksi. Lapsuudessani ei siitä juuri puhurru, mutta nyt on tämä kekri tulossa jälleen ajankohtaiseksi ja mielestäni se saisikin olla, meillä perinteinen suuri juhla. Kirkkohan saarnasi sitä vastaan ja tilalle tuli tämä pyhäinmiesten päivä eli vainajien päivä. Joulun vietto on peräisin antiikin Roomasta. 25.päivä joulukuuta siellä vietettiin Saturnus-jumalan syntymäpäivää. Rooman kansallisruonoilija Vergilius kirjoitti paimenrunossaan näin: ”Ja katso, neitsyt tylee raskaaksi ja hän synnyttää pojan ja nänen nimensä on oleva Saturnus. Ja hän palauttaa maailmaan kulta-ajan”. Roomalaiset juhlivat silloin punaiset tonttulakit päässä ja antoivat lahjoja toisilleen. Kun kristinuskosta tuli Rooman valtion virallinen uskonto, niin kristityt roomalaiset juhlivat edelleen tätä Saturnuksen juihlaa. Kirkko yritti saada sen pois, mutta ei onnistunut. Tällöin keksittiin tehdä siitä Jeesuksen syntymäjuhla ja koska Saturnuksen äiti oli neitsyt, niin Jeesuksen äidinkin piti olla neitsyt. Tästä sai alkunsa tämä taru Neitsyt Mariasta.
Itse asiassa tunnen yhden pariskunnan, jokna tänäkin syksynä on viettänyt kekriä. Heidänc puutarhansa tuottaa monenmoista herkkua: on kurkkua ja kurpitsaa, omenoita ym. Ja juhlittu on juomia unohtamatta!
Luin Turun Sanomista sen kirjoituksen ja oli hyvä ja selventävä kirjoitus nykyajan ihmisille kekrin vietosta. Syötiin reippaasti ja juotiin olutta. Aina ei ihmisillä ollut tarpeeksi ruokaa, mutta kekrinä sitä oli ja kaikki saivat syödä tarpeeeksi. Siinä oli suuren juhlan tuntua. Muuten kirkkoisä Augustinus, joka tietenkin tunsi Vergiliuksen tuotannon, piti häntä profeettana, joka oli ennustanut Jeesuksen syntymän. Näin asiat kääntyivät päälaelleen. Augustinuksen teos ”Tunnustukset” on saatava myös suomeksi. Suosittelen!
Näitä emnnustajia ja muita huru-ukkoja on aina ollut ja tulee aina olemaan!
Aivan oikein, Tuula, kekrin olemme unohtaneet! Täällä maaseudulla on silloin tällöin joinakin vuosina pidetty kekrijuhlia, mutta ne ovat aika vaatimattomia, ei mitään jouluun verrattavaa! Siinä samalla voisi juhlia niitä vainajia eli ’pyhiä’.
Täälläkin päin ne kekrijuhlat ovat jääneet melko vaatimattomiksi. Tosiaankin, siinä samalla voisi juhlia niitä vainajia ja viedä kynttilööitä haudoille. Jätettäisiin sen joulun iloiseksi lastenjuhlaksi. Kekrin viettoon voisivat ottaa osaa maahanmuuttajatkin. Ja maaseudulla juhlittaisiin samalla lähiruokaa!
Siinä olisi perinne mikä pitäisi ehdottomasti elvyttää! Eikä ainakaan hömpätä mitään ameriikan halloween hömppää!
Tuo kaupallisuus lyö kyllä niin rajusti vasten kasvoja, että sen taakse hukkuu moni hyvä asia. Onneksi kuitenkin on nuorissakin olemassa ihmisiä, jotka osaavat arvostaa vanhoja perinteitäkin. Ties millaiseksi tulevaisuus muodostuu!