– Siis koko ensi vuodeksiko? – (Kerttu Horilan keramiikkatyö, Rauman taidemuseossa 2013)
Ei voi olla totta; 71 prosenttia suomalaisista tuntee itsensä onnelliseksi!? Ainakin joskus. Ainakin kerran kesällä tunsin itseni onnelliseksi, mikäs se vuosi nyt olikaan… Suomessa siis onni istuu lähes joka oksalla, senkun tartut kiinni!
Hermot tässä menee tämmöisen ääliöonnen kanssa. Mutta onni on muotia, ota kiinni, ole onnellinen! Helposti nykyään oikeaoppisen onnen saa onnellisuuskouluttajalta. Muodikasta. Onnesta osattomiksi jääneet rientävät juoksujalkaa onnensa perään, maksoi mitä maksoi. Ryhmässä onni tiivistyy. Ajattelemista ei tarvita, olet vain aina samaa mieltä kaikkien kanssa. Onni-klovni oli aikoinaan onnistuneen onnen esikuva; vähän pöhkö ja puuta hienää puhuva.
Onnen nimissä voi ihmisiä helposti höynäyttää! Onnenonkijoitakin riittää.
Mutta sano nyt vaikka kolmen lapsen tytöttömälle yksihuoltajaäidille, että onni on omissa käsissäsi, se ei ole rahasta kiinni. Ei kannata yrittää, ei onnistu. Vain rahamies on valmis sanomaan jotain noin onnetonta.
Onnellisia ovat ainakin poliitikot tästä uusonnellisuudesta. Nyt voi kansalle kirkkain silmin tarjota lämmintä kättä. Yritysjohtajat voivat puhtaalla omallatunnolla todistaa työssä raataville, että raha ei tee onnelliseksi, se on paras sijoittaa jonnekin veroparatiisiin. “Onni on kuulkaas ittestä kiinni!”
Onni asuu aivoissa, sanovat aivojen onnellisuustutkijat: ihmisen onni syntyy aivojen syvissä, vanhoissa kerrostumissa. Sen tuottaa mielihyvän ja haluamiseen perustuva palkitsemisjärjestelmä. Hetkellinen mielihyvä on onnen toinen puoli, merkitys elämälle toinen puoli. Nykyään siihen lisätään myös sosiaalinen ulottuvuus. Huumeitten aiheuttama onnen tunne on tavallaan aito, vaikka se on saatu aikaan keinotekoisesti. (TS 29.11. s. 21, Sopiva sekoitus mielihyvää ja haluamista)
Mutta jotain peräti epäilyttävää on siinä, että 87 prosenttia suomalaisista tänä päivänä, jolloin työttömyys lisääntyy, masentuneisuus kasvaa, vanhukset jäävät makaamaan sänkyihinsä märissä vaipoissaan, tuntee itsensä erittäin tai melko onnellisiksi. Turun Sanomien teettämän tutkimuksen mukaan. näin onni on kuitenkin tänä päivän Suomessa tasapuolisesti jaettu lähes kaikille! – Entäpä jos ihmiset ovatkin vain yksinkertaisesti tyhmiä, naiiveja, höynäytettäviä? Voiko onnellisuutta edes mitata? Voivatko sekä mielihyvä että tuska olla läsnä onnellisuudessa?
Jos tuskakin killataan mukaan, onnellisuusprosentti on 100 ja ylikin.
Hymyilevä eläkeläinen 
On se vähän omavalintaisesta näkökulmastakin kiinni.
Esim mulla on vanha ystävä, jota en ole halunnut tavata enää pariin vuoteen, koska musta on niin persiistä että hän näkee elämänsä ja toiveensa koko ajan ristiriidassa. Hän ei suostu olemaan onnellinen siitä, että hänellä on oma kaunis asunto Helsingissä, kadehdittava työpaikka, omaa rahaa, vapautta, ystäviä. Kaiken tämän keskellä hän keskittyy ylläpitämään onnettomuudentunnetta siitä, ettei hänellä ole parisuhdetta (tai perhettä). YKSI puute, ja mikään omassa elämässä ei kelpaa. Jumalauta. En halua olla tekemisissä tuollaisten myrkkyjen kanssa.
Minulla ei ole asiat sen kummemmin, mutta tajuan sentään olevani tosi onnellisten tähtien alla. Näkökulma.
Upeeta Zepa, tosiaan on tietysti tämä toinen ääripää eli ikuiset valittajat. Minulla on samanlainen valittaja tuttavana: mikään ei ole koskaan hyvin. Olen alkanut jopa kertoilla omasta elämästäni olemattomia onnellisia asioista, niin paljon tommonen ikuinen valittamien suorastaan raivostuttaa.
Tosiaankin: näihin ikuisiin valittajiin nähden sitä on totisesti onnellisessa asemassa!!
Onnellista Uutta Vuotta!
Monet naiset ovat tosiaan höynäytettäviä, he jättävät perheensä ja lähtevät lähes tuntemattoman miehen mukaan onneaan etsimään! Voi olla, että se ’onni’ pakenee eikä käy pyydykseen…
Olisi hyvä, jos jokainen tajuaisi edes oman onnensa…
Itse asiassa tuommoisessa päättömässsä onnen etsimisessä monesti joutuu ojasta allikkoon!
Mitä on onnellisuus? Olen miettinyt sitä, mutta vastausta en löydä. Kaikkea nykyään mitataan, onnellisuuttakin.. Ihmiset ovat erilaisia ja tuntevat myös onnellisuuden eri tavalla. Elämän onnellisin aika on voinut mennä niin, ettei sitä ole silloin edes huomannut, vaan vasta vuosien jälkeen on sen todennut. Onnellisuus voi olla lyhyitä mielihyvän hetkiä. Näin on varmasti monien ihmisten kohdalla. Oliko Eino Leino onnellinen. Varmaakin joskus, vaikka hänen elämässään oli myös paljon tuskaa ja kaipausta. Onnesta hän runoili näin:”Kell onni on, se onnen kätkeköön, kell aarre on, se aarteen peittäköön ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.
Ei onni kärsi katseit ihmisten. Kell onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
Voi olla onnellinen silloinkin kun joku suuri onnettomuus on kohdannut. Kuulon menetys on säveltäjälle suuri onnettomuus. Beethoven menetti kuulonsa , mutta lisäsi yhdeksännen sinfoniansa loppuun oodin ilolle. Siis kuoro-osan ilolle. Hän johti itse tämän sinfonian ensiesityksen eikä kuullut yleisön aplodeita ja hänet piti kääntää yleisöön päin. Sillä hetkellä hän oli varmasti onnellinen ihminen.
Pakinoitsija Olli suhtautui onnelsuuteen humoristisesti. Hän kirjoitti mm näin: Sanotaan, että onni ei ole pysyväistä. Se ei pidä paikkansa, minulla on pysyväisesti huono onni. Ja edellen näin:Ei kannata toivoa itselleen rahaa. Rahalla ei saa onnea. Sen tietäen tyydynkin toivomaan itselleni vain onnea saadakseni rahaa. Näin siis pakinoitsija Olli.
Leino tajusi onnen haurauden. Tuossa onnen kätkemisessä on vain sellainen pieni itsekäs juonne, tulee mieleen näiden ökyrikkaiden rahankätkentä veroparatiiseihin. Olli sen sijaan uskaltaa laskea leikkiä onnestakin. Nauraminen on onnellisuutta!
Varmasti jonkin onnettomuuden sattuessa ei ensimmäisenä tule mieleen ihan se onni mitä yleensä tavoitellaan, mutta mieleen taatusti tulee onni muodossa ”onneksi henkikulta säilyi”. Monet taiteilijat ovat onnellisia saadessaa luoda, tehdä taidetta – ja vielä onnellisempia, jos taide herättää muissakin ihmisissä onnen tunteita. Ei syyttä puhuta, että taiteessa on parantavaa voimaa!
Kertakaikkisen ristiriitaista! Onneksi onnea ei voi mitata. Jos voisi, niin kuljettaisiin jotkut anturat päässä. Valot vaihtuisivat värisävyissä kunkin onnellisuushetken mukaan. Joopa joo, sitten juostaisiin kovaa ongelle!
Ihan totta: mitä kukin onneksi mieltää! Kukin olkoon onnellinen onnestaan, heh!
Kel’ onni on, sen pitäköön, ja ihan omanaan. Minä ainakin aion pitää ja jakaa siitä myös valituille, koska ”yksinään ei kukaan nauti, edes näkinkengästään” (t.jansson).
Kyky tuntea onnea, iloa ja tyytyväisyyttä, voi olla aivopoimuissa tai missä nyt hyvänsä se onkin, mutta uskon että onni tulee eläen. Havaintoni mukaan tyytymättömämpiä ihmisiä ovat aina olleet ne joilla on liikaa, ylenmäärin kaikenlaista, useimmiten tarpeetonta kamaa ja omaisuuttakin. Kuuluvat siis tuohon 13% jotka eivät ole onnellisia. Pysyvä onnen tunne ei ole sitä, että aina kaikki menisi ihan nappiin tai onnistuisi aivan kaikessa tai omistaisi paljon kaikkea tai muuta sellaista, se on minusta vallan muuta…voi olla rikas tai aivan pennitön ja silti elämä tuntuu ihan ookoolta…
Tosiaankin: onni tulee eläen. Ikuista onnellisuutta tuskin kukaan kestäisi, pitää väliilä saada kylmä suhku. Siksipä on epäilyttävää se ikusuuden kestävä taivaan ilo ja onnikin.
Siis: Onnellista uutta vuotta!
Nimenomaan: Onnellista! – siltikin vaikkei se olisi aina niin sileätä kulkua, kaikkihan tähän elämään kuuluu, myös kylmät suihkut.
Mjaa-a, tuo ikuisuus asia…Tove Janssonilla oli siihenkin aika mainio vastaus. Se löytyy siitä Karjalaisen kirjoittamasta elämänkerrasta, joten enpä kerrokaan sitä.
No, nyt täytyykin siis tutkia, mitä Tove Jansson ajattelee ikuisuudesta, hyvä.
Iloa ja valoa!