Kuka on istunut tuolissani?

Kertomus käynnistä
Kaarina Kaikkosen näyttelyssä
Uuden kasvun aika
Wäinö Aaltosen museossa.

Kuvat: Marko Vuorinen

Muistan kuinka lapsena jokainen pyykkipäivä oli seikkailu. Pyykit pantiin naruille ulos kuivumaan. Ojentelin äidille pyykkipoikia. Lakanat, tyynyliinat, paidat, mekot lepattivat tuulessa kuin olisivat lentoon lähdössä. Joskus oli pakko juosta päin isoa lakanaa vaikka se oli kiellettyä.  Joskus äitikin nauroi eikä torunut. Pyykit lauloivat seikkailulauluja, lips ja läps päin naamaa.

Tyynellä ilmalla pyykit roikkuivat hiljaa hengettöminä. Vieraiden ihmisten paidat, mekot ja alushousut. Joskus narulla kuivui valkoisia lakanoita, joissa oli virkatut pitsit. Joskus näki paikatun lakanan tai paidan, jonka hihansuut olivat kuluneet ja kainalossa iso reikä. Silloin ymmärsi miksi ei ollut oikein sopivaan jäädä tuijottamaan vieraiden kuivumassa olevaa pyykkiä.

Ilman tuulta paidat itkevät pyykkinarulla hylättyinä.

**

Museon veistossali täytyy yhdestä ainoasta teoksesta. Se ulottuu kattoon saakka. Siinähän on selvästi maisema! Teoksella on nimi: Ja tyhjyys lepäsi. Teos häkellyttää, se uhkuu voimaa. Kun katson tarkemmin, huomaan sen rakentuvan sadoista ja taas sadoista takeista ja muista vaatekappaleista. Mistä lie lumppukasoista löytyneitä. Mutta ihme ja kumma:  ihmisten vaatteissa on säilynyt kuin jokin ihmisen  ajatus, ponnistelu, yhdessä tekeminen, joukkovoima. Sen voi vieläkin haistaa. Meri ja veri kuohuu.
**

**

No, johan nyt on markkinat! Tai ainakin markkinatalous. Tässä sitä ollaan turhuuden markkinoilla: on purkkia ja purnukkaa, kenkää ja kampaa, nappia ja nippeliä, huulipunaa ja silmätippoja. Voi tätä onnea!
***

***

Joskus on oltava hiljaa ja vain katsottava. Valo ja varjot leikkivät. On puhuttavakin kuiskaamalla, ettei kauneus säry, hajoa olemattomiin.

**

**

Kuka on istunut  tuolissani?