Kulttuurirelativismin pitkä käsi ja kukkahattutädit

Käsi tavoittelee kultturia Rauman pääkirjastossa.

Pakinoitsija Bisguet eli Seppo Ahti tuli syntymäpäivähaastattelussaan Helsingin Sanomissa 18.8. sanoneeksi seuraavaa:

“Kukkahattutätien märkä uni on, että kaikki kulttuurit olisivat yhtä arvokkaita. Eivät ole, tyttöjä silvotaan ympärileikkauksen nimissä eikä se ole ollenkaan arvokasta.”

Se oli ilmeisesti pahasti sanottu, sillä Facebookista löysin kerrassaan kiukkuisia mielipiteitä. Ensinnäkin kukkahattutäti-nimitys sain veren kiihkeästi kohisemaan joidenkin päässä. Sitä pidettiin kerrassaan typeränä ja jopa ihmisarvoa loukkaavana. Samoin lytättiin Bisquetin arvio ns. kulttuurirelativismin ( käsitys että kaikki kulttuurit ovat yhtä arvokkaita ja ihmisten tekoja tulisi tarkastella kulttuuritautaa vasten)  mahdottomuudesta typeränä, lapsellisena.

Ovatko siis kaikki kulttuurit yhä arvokkaita? Onko siis typerää esittää, että tyttöjen silpominen ympärileikkauksella ei saisi kuulua mihinkään kulttuuriin eikä  mikään uskonto saisi sitä sallia?

Pyärätuolin käyttäjän kätevä ja lämmin ulkoiluasu

– Tältä se näyttää ripustimessa…

Mynämäkeläinen Leena Gustafsson on kehitellyt jotain kiva ja käytännöllistä.  Eilen (17.8.) Mynämäen  Kyläluutapäivänä tuossa aivan nurkalla Annen verstaan pihassa  hän esitteli pyörätuolin käyttäjän ulkoiluasua.

Todella käytännöllistä, asiallista ja kivan näköistäkin.

– Näin se puetaan ja vedetään vetoketju kiinni…

Helppo pukea, eikä pakkanen pääse puraisemaan, ei syystuuli  kiusaamaan. Puku korvaa toppahousut ja talvijalkineet. Idea ja suunnittelu on Leean Gustafssonin, joka on paitsi fysioterapeutti myös vaatetusartesaani.

– Helppo itselle ja avustajalle, toteaa Leena, helpottaa uloslähtöä ja tekee ulkoilusta miellyttävän, sekin on hyvä, että alla voi olla vaikka pelkkä  pyjama tai tarvittaessa juhla-asu.

– Ja saa tähän vielä hupullisen , lämpimän sadeviitanki!

Ja muotitietoinen valitsee muodikkaan värin: sininen tai punainen, tai ruskea ja rohkealle tietty vaaleanpunainen

Leena Gustafsson puh. 040 848 84 83
eenu@luukku.com

Kotoista kylämatkatunnelmaa

Kylän tietotoimisto näkee, kuulee ja tiedottaa.

*

Kevyttä paikallishistoriaa humpan tahdissa  eli Mynämäki-humppaa aidosti ja ujostelematta  otsikolla Kultainen nuoruus nähtiin ja kuultiin kuluneen viikon aikana ympäri paikkakunta.  Tehtiin perinteinen kylämatka ihan omaksi iloksi. Idea on mainio: kerätään vanhojen  mynämäkeläisten muistikuvia menneitä vuosikymmeniltä  ja niistä sitten tehdään iloisia pikku kuvaelmia, lauletaan ja tanssitaan.

Kivistömäen paviljongilla pannaan jalalla koreasrti.

*

Tarinakertojia on ollut  pitkälle toistakymmentä. Niinpä saaliiksi on  saatu kaikenlaista iloista ja surullistakin tarinaa ja sattumusta. Siinäpä sitten työmaata on ollut mitä ottaa mitä jättää. Ja vieläkin rajummalla kädellä olisi saanut saalista ruotia. Lyhyestä virsi kaunis, kuten sanotaan. Yleisöä ei saisi pitkästyttää. Ja aineistoa kannattaisi muokatakin rajusti: pelkän historian kertominen jostain rakennuksesta tuntuu väkisinkin kovin kuivakkaalta.

Isku on hyvässä iskussa.

*

Mutta ilo saatiin kuitenkin pintaan ja nauru raikui nyt jo puretun urheiluseura Iskun talon tontilla. Monet katsojista muistivat tuon rakennuksen, jossa olivat nauttineet ikimuistoisia hetkien elokuvia katsellen. Muistettiin sekin kuinka Rakkauden vaarat oli varsin rohkea filmi: se näytettiin erikseen naisille ja miehille. Sota-aikakin vilahti kiellettyine nurkkatansseineen,  ja  tanssittiin hiki päässä Kivistönmäkeen rakennetussa tanssipaviljongissa, muistettiin  Annikki Tähti, Laila Kinnunen, Tapio Rautavaara…

Annoora Karppinen Laila Kinnusen jälanjäljillä.

*

Vanha kunnon kotiseutuhenki pilkisteli puitten välistä, kun laulettiin kaikki yhdessä Varsinaissuomalaisten laulu. Näyttelijät näyttelivät riemumielin. Ihailua saivat osakseen rohkeasti esiintyneet lapset. Sieltä joukosta niitä kasvaa uusia komeljanttareita Suomenmaahan. Ja Annanoora Karppinen lauloi kuin ammattilainen. Toinen illan tähti oli musiikista huolehtiva Hannu Verta, joka myös valloitti yleisön  laulullaan.

Yleisöä penkit lähes täynnä.

*

Näytelmän olivat muisteluitten pohjalta koostaneet Viktoria Kulmala, Pertti Salo ja Suvi Valtanen.

Mukana kylämatkaa tekemässä on ollut useita kymmeniä innostuneita mynämäkeläisiä.

Taas posti kulkee ja Kusti polkee!

Järki voitti Itellassa ideoivilla organisaatiokaaviomiehillä. Samoilla linjoilla olivat jo entisetkin aasit, joista mallia varmaan on otettu:  järki voitti kuten entisellä aasilla, sanotaan sanalaskussa. Nyt meillä on taas ihan oikea Posti, ei mikään kummallinen Itella.

Itellan organisaatiouudistajanerot järjestelevät uutta Posti myös uudella tavalla: kaikki kevytposti lajitellaan Helsingissä. No, nyt joulukortti Turusta Mynämäelle kiidätetään lajiteltavaksi Helsinkiin ja sitten kiidätetään Helsingistä takaisin Turkuun ja  lopuksi Mynämäelle, mikäli tietysti ei ole tässä hötäkässä kokonaan kadonnut.

Aamun (14.8.) TS kirjoittaa asiasta pääkirjoituksessaan:
“Ainakin yksi kotkotus vähemmän, tuumivat monet kuultuaan, että Itella muuttaa nimensä takaisin Postiksi. Nyt arvuutellaan, koska Destia suomennetaan. Sen omista kuitenkin nykyään Ahlström Capital, joten paluuta Tieliikelaitokseen ei ole. Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskusta kutsuttakoon vastakin nasevasti vaikkakin ulkomaisesti Fimeaksi.”

Hyvä pojat! Töitä riittää Postia kehiteltäessä. Mynämäellä on muuten valmiiksi viitoitettuna vanha postitie, jota myöten posti kätevästi kulki hevospelillä.

Mitä hävettävää on rumuudessa?

Onko tämä Mynämäen rumin taideteos?
*
Turussa on haeskeltu kaupungin ruminta julkista taideteosta. Itse haeskelin Mynämäen ruminta pystiä.  Otin siitä valokuvan.
Hetkinen.…

On toki totta, että kaikki mikä on pantu jonnekin esille, ei aina ole taidetta. Harvoin muistomerkki on taidetta,  tarkoitus lienee herättää lähinnä muistoja. Eihän nyt kukaan tosissaan voi väittää esim. jalustalle asettua Leninin päätä tai Adolf Ehrnrothin muistolaattaa taiteeksi! Monet pystit  ovat katsojalle rumia tai kauniita katsojan maailmakuvan mukaan.

Turun museokeskuksen toiminnanjohtaja Päivi Kiiski kirjoittaa aamun (13.8.) Turun Sanomien Mielipiteet-sivulla kauneudesta ja rumuudesta: “Kauneus on suhteellista. Mikään uutta luova esteettinen vastakulttuuri ei ole mahdollista ilman kehittynyttä ruman tajua.  Kyse on näkökulmasta, jossa risteilee esteettisten arvoasetelmien lisäksi merkityksen pohdinta. Mitä tämä taideteos merkitsee? Mikä on taideteoksen suhde todellisuuteen? — Ruma on kiehtovaa – osoitus maailman rikkaudesta – olisiko kauneutta edes mahdollista kokea vailla ruman tajua?”

No, nyt pohdin Saarimaan merkitystä suomen kielelle katsellen tätä  Mynämen teosta, joka tuo mieleen huolimattomasti pinotut betonilaatat: vahvalle pohjalle perustuu kielemme rakenne!

Unohtumaton, hullu Kreeta

Merja Tuominen-Gialitaki,
Koko kylän pidot
Kirjapaja 2014

Jokainen Kreetan-kävijä lämpenee lukiessaan Merja Tuominen-Gialitakin Koko kylän pidot -kirjaa! Erityisesti nyt kesällä auringon paahtaessa on kirjan parissa melkein kuin matkailisi Kreetalla. Parikymmentä vuotta saarella asuneena ja siellä avioituneena kirjoittaja on kokenut kreetalaisuuden hyvät ja huonot puolet. Kirjassaan hän panee päällimmäisiksi ne hyvät.

Matkaoppaana olo on  kartuttanut pienillä jokapäiväisen elämän sattumuksilla kreetalaisen luonteen tuntemusta,  opettanut  kielen ja avannut kreetalaisen keittiön salat, vienyt paikallisiin juhliin ja antanut tuntumaa todelliseen byrokratiaan. Samoja kokemuksia on monella lukijallakin ja kirjan ääressä muistuu mieleen omatkin kommellukset, joille voi nauraa.  Kreeta on Kreeta, kreetalaisessa yössä kuulee liiran  ja kaskaiden suruvoittoisen laulun, haistaa rakin ja viininlehtien tuoksun.

Merja Tuominen-Gialitakin kirja koostuu  pienistä kohtaamisista paikallisten asukkaiden kanssa, kasvamisesta ja kiintymisestä maan tapoihin ja tottumuksiin. Lukija on rutinoituneen matkaoppaan siipien suojassa. Omimmillaan kirjoittaja onkin näissä erilaisuuden kohtaamisen letkeissä kuvauksissa, ja esimerkiksi kannanotto kreetalaisten taksikuskien lakkoon tuntuu tätimäiseltä pikkuporvarin sormenheristykseltä. On tietenkin täysin ymmärrettävää, että kirjoittaja  on pitkään maassa eläneenä jäänyt hiukan haikailemaan nyt jo lähes menetettyä Kreetan  rauhaa, kaipaamaan mustapukuisia naisia pienten kylien kujilla tai karua maalaiselämää.

Mutta maailma muuttuu. Nykyaika tietokoneineen ja kännyköineen, EU ja raaka bisnesmaailma ovat tunkeutuneet  idylliselle Kreetallekin. Rannat ovat täynnä hotelleja, turisteja ja melua. Hiljaisuutta on vaikea löytää. Rantaleijonien uimahousukin ovat pienentyneet vuosi vuodelta.

Lukija jäi kaipaamaan pientä syvällisyyttä eli hiukan tunnelmia edes muutamista Kreetan kulttuurikohteista kuten  kuuluisista luostareista tai vaikkapa El Grecon kotikylästä Fodelesta, jossa on El Greco-museo sekä saaren nykyisestä runsaasta kulttuurielämästä.  Muutama kokemus lasten koulunkäynnistä olisi myös kiinnostavaa luettavaa. Mistään pelkästään  tuppukylästä ei ole kyse: Rethimnonissa ja Irakleonissa toimii  jopa yliopisto. Jokusen nykykirjailijankin olisi voinut mainita.  Ainoaksi kulttuurielämään viittaavaksi jää kirjailija Niko Kazantzakisin  mainitseminen ja   Zorbas-kirjan madame Hoirtensen esikuvan  mielenkiintoinen esittely.

Koko kylän pidot on kevyt tuulahdus Kreetan saarelta.  Kirjalle ja Kreetalle: Γεια μας !

Onnen ja onnistumisen pipanoista

Onnenkantamoinen kaukaa!
Laajoen kesäteatterissa  11.7.
Teksti: Heikki Luoma
Ohjaus ja sovitus: Pekka Saaristo

Tytöt näyttelevät sydämensä pohjasta!

*

Mynämäen Laajoen kylässä on näytelty kesäisin jo 30 vuotta. Talvella on harjoiteltu. Varsinaisia voimanponnistuksia jokainen kesänäytelmä. Katsojia on riittänyt ja varmasti riittää nytkin, kun on huomattu, että ainekset pitää olla oikeat, jos ryhtyy herkullisen kesäkeiton tekoon.  Vanhaa viiniä voi varsin hyvin tarjoilla uusissa leileissä ja päähänhän se kihahtaa,  panee katsojien kielen laulamaan heti väliajalla.

Onnenkantamoinen on herttainen kuvaus pienen kylän elämästä 60-luvun lopulla. Jotain todellisuuspohjaakin lienee ollut näytelmän rakkaustarinalle. Ja missäpä pikkukylässä ei olisi ollut riiteleviä talollisia tai ikääntyvää talontyttö, missäpä ei olisi ollut juopottelevaa renkipoikaa  tai miehenkipeää vanhaapiikaa. Tuiki harvinaista ei ollut sekään, että ihmisillä oli sukulaisia Amerikassa, sinne oli menty kultaa vuolemaan jo 1800-luvun loppupuolelta,  jotkut jopa onnistuivat kahmimaan dollareita niin että pikkurahasta ei ollut puutetta. Ja kun suomalaiskylään  saapuu tuntematon herrasmies dollarinippu taskussaan, on koko kylä pian sekaisin. Ainakin naiset.

Isäntä ja hänen renkinsä.

*

Näytelmästä löytyy myös hienovarainen rakkaustarina. Pieni riipaiseva muistutus elämän julmuudesta ja siitä kuinka nuori tyttö usein vain haaveilee onnesta, haaveilee ritarista, joka pelastaa elämän yksitoikkoisuudelta. Voiko sellainen käydä sittenkin toteen?

Onnenkantamoinen on kuitenkin ennen kaikkea pesukestävä kesäteatterikomedia. Tottahan jokainen hymyilee huonosti suomea solkaavalle  mutta sydämelliselle Amerikan-serkulle.  Aina takuuvarma naurun herättäjä on kypsä vanhapiika tai riitaisat isäntämiehet. Renkipoika on ilman muuta jostain muualta ja on juoppo. Naurut ja jopa pienoisen säälintunteen herättää taskumatistaan naukkaileva edustaja Hynckelman.

Amerikan ihmemies ajaa taksilla ja maksaa dollareilla.

*

Päähenkilö Robert Hill eli Juha Mäkitalo on ulkoiselta olemukseltaan täydellinen, englannin sanoja puheensa sekaan suoltava Amerikan serkku. Tosin puhe kaipaisi vielä melkoista harjoitusta ollakseen  luontevaa, notkeaa ja siis positiivista naurua herättävää.
Lauri Numminen on uskottava  ja oivallinen Mäkelän isäntänä ja Hanne -Kaisa Mikola suloinen mutta topakka talon vanheneva Siviä-tytär. Veli-Matti Markkanen ja Heli Karppinen ovat  myös uskottavia talollisia, kerrassaan mainio pari. Samoin oivallinen suoritus on Jorma Kuuselalta muilta mailta markkinoita kylään eksyneen päivämiehen nahkoihin paneutuminen. Edustaja Hynckelman eli Ari Kangassalo tukeutuu aidosti ja luontevasti kyynärsauvoihin, miehelle nauraa sääliä tuntien.  Ja erityisellä lämmöllä katselee ja kuuntelee nuorten tyttöjen touhuilua ja mekastusta.  Pienessä roolissaan postipoikana Eero-Heikki Puustinen ihastuttaa  itserakkaana hurmurina.

Rakkautta, rakkautta!

*

Hyvin sujuu kesänäytteleminen kaikilta muiltakin. Mutta ehdoton valtti on ikivanha puunattu ja putsattu Mersu, jota ajaa sen omistan Tapio Ranta. Miehellä ei ole yhtään repliikkiä mutta Mersun omistajana mies saa jokaisen naisen sydämen sykkimään ja jokaisen miehen kateelliseksi.

Kummallisessa talossa hassunhauskoja kokemuksia

Kesäaamun hiljaisuudessa haukahtaa hassu koira, jota voi luulla veistokseksi, vähän kömpelöksi tekeleeksi. Kun se heilauttaa häntäänsä ja haukahtaa taas, näetkin pihalla kaksi merihevosta, suurta ja korskuvaa. Ne ovat Jenni Tieahon luomia satuhevosia, yhtä eläviä kuin tuo leikkivä lihaa ja verta oleva koira.

*
Kuulet jo ulos asti hevosten kavioiden kapsetta ja hirnahduksia.

Nyt sisällä näet kuinka tuohihevoset riemuitsevat kesäaamusta, kuinka yksinäinen kevätyön varsa kurkottelee kohti valoa.
*

Hei, tämähän tekee ihmisen ihan villiksi.

Nyt on paras istuutua lepäämään, istua tähän sohvalle, jota peittää vanha naurettava seinävaate, on haisteltava valkoisten kukkien tuoksua. On purjehdittava ajassa taaksepäin, aina lapsuuteen saakka.
*
Hetkonen, mikäs kaakatus tuolta kuuluu? Oi ihme ja kumma: nauravia eläimiä!

Tuokin tuossa istuu vanhassa mummin kahvikupissa, kenties pyöräyttää sinne munankin. Siinäpä taiteilija Heljä  Liukko-Sundströmin luomaa eläinmaailmaa, lapsuuden muistoja ja tunnelmia. Jotkut hiukan sopivasti pelottaviakin. Jännää palata hetkeksi lapsuuden kokemuksiin.
*
Mutta ilo irti ja luistelemaan ! Iloisten pupujen joukkoon.

Kaikki yhdessä, vauhtia ja elämää liukkaalla jäällä.
*

Tämän kaiken näki kolme vierasta Outi Heiskasen Oheistaidekodissa Vehmaalla 26.6.2014.

Paavi, mafiapaholaisten kauhu

Suuret sanat eivät suuta halkaise mutta hengen ne voivat viedä. Tämä nykyinen paavi Franciscus rassaa verta nenästään päästämällä suustaan vallan kummallisia puheita Italian mafiasta. Hameeseen pukeutuva mutta parraton katolisen kirkon ylipääjohtaja käytti äskettäisessä messussaan rumia sanakäänteitä mafiosoista, joita nimitteli paholaisen polkua kulkeviksi, syytteli raa’asta rikollisuudesta.

Kyllä poikia nyt varmasti pelottaa, kun saivat potkun paavin käsintehdystä nahkakengästä pyllyynsä ja  heidät erotettiin katolisen kirkon yhteydestä. Protestanttia naurattaa  taas kerran paavi ja koko paavin kotimafia. Protestantit tietävät, että suurten rahojen hankkimiseen tarvitaan aina hiukan käväisyä lain kummallakin puolen.

Paavi-parka unohtaa nyt uhossaan, että hyvin ovat mafian rahat kelvanneet Vatikaaninkin kassaholveihin, hyvässä uskossa säilytettäväksi tuomiopäivän tarpeisiin. Katolisella kirkolla on sen verran vanhaa syntivelkaa jo aikaisemmilta vuosisadoilta, sitä paavin mainitsemaa omien paavillisten joukkojen “paholaisen polkujen seuraamista“, että tuleva suurylösnousemuksen päivänä jokainen lantti on tarpeen. Ei siinä hötäkässä ehdi kysyä, onko lantti  rehellisesti hankittu köyhän lesken viimeinen ropo vai muulla rikollisella toiminnalla haalittu.

Vaan samassa syntiveneessä sitä ollaan täällä oikeaoppisten protestanttienkin puolella: tulevaisuuteen tähtääväähän on meikäläisten suursijoittajienkin veroparatiisien suosiminen. Hyvässä uskossa Nallekin muutti Ruotsiin.

Paavi heristi nyt pyhää etusormeaan paholaismaisille mafiosoille,  kehotti katumaan. Semmoinen se on paavi Franciscus, mafiapaholaisten kauhu!

Kuningasajatuksia

IS 13.6.2014

Kokoomus mainosti itseään tässä takavuosina työväenpuolueena.  Nyt ylletään puolueessa vieläkin uskomattomampaan: kokoomuksen puolukokoukselle on tehty aloite Suomen muuttamisesta kuningaskunnaksi.
Näin tyhmiä voivat olla siis kokoomuslaiset.

Hessenin prinssi Friedrich Karlkin, josta Suomen itsenäistymisen aikoihin piti tuleman Suomen kuningas, pyörii haudassaan ja on kuolla nauruun, jos ei jo olisi kuollut. Mutta kokoomuslaiset ovat tunnetusti innovatiivisia, niin että nauru tyrehtyköön! Uskottavuutta asialle saisi lisää, jos kokoomuslaiset hoksaisivat tilata Himasen Pekalta asiaa analyyttisesti valottava tulevaisuusraportin.

Naisihmiset ainakin puoltavat kuningasajatusta. Voisihan televisiosta seurata oikein kuninkaallisia itsenäisyystanssiaisia, olisi hurmaavia kuningashäitä ja ristiäisiä. Ja miehetkin innostuisivat: naapurimaan tavoin Suomessakin kuka tahansa kuntosalimies voisi naida prinsessan ja saada puoli valtakuntaa. Venäläisiä ei tietenkään tässä suhteessa killattasi, koska puoli valtakuntaa on venäläisessä mittapuussa liian vähän, eikä suomalaiset kunnon sotasankarit pääsisi tekemään idän karhua vastaan taistellen rautaristein palkittavia  urotöitä.

Kuninkaan valinta tuottaisi tietysti pientä sanasotaa ja siksi varmaa olisi viisasta lämmittää vanhat traditiot kuten vatustajien kyyditykset niin kauaksi kuin pippuri kasvaa, ja  muukin reipas IKL-henkinen meininki pääsisi kunniaan. “Rauha on raukkojen rehentelyä”, huudettaisiin kaikki yhdestä suusta, koska nato ja ehkä lankokin olisi turvanamme.

Pientä päänvaivaa tuottaisi ensimmäisen kuninkaan hankkiminen. Hyvä siemenpuu sen pitäisi kumminkin olla. Ilkka Kanerva tulee monelle varmaan mieleen mutta hän saakoon pelkän sukkahousuritarin arvonimen.

Nyt ei kyllä tule mieleen yhtään kelvollista. Hyvät miehet ovat kerta kaikkiaan lopussa. Ja hyvä niin: maatkoon rauhassa! Tuli kyllä mieleen yksi: joulupukki.

Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto!
– Hoh-hoh-hoo!