Posted by: tammikuu44 on: 06.11.2009
Luterilaiset poistivat krusifiksit kirkkojensa seiniltä lähes 500 vuotta sitten. Suomessa ne vietiin kirkkojen ullakoille. Luterilaisille krusifiksi ei ole samanlainen taikakalu kuin katolisille. Meidän onkin siis vaikea käsittää Italiassa syttynyttä krusifiksikiistaa.
Kysymys on näiden kirkollisten esineiden poistamisesta koulujen seiniltä. Italiassa asuva suomalainen Soile Lausti aloitti asiasta oikeusprosessin jo vuonna 2000. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi äskettäin päätöksensä: koulujen seiniin kiinnitetyt krusifiksit ovat laittomia. Ne rikkovat lasten uskonnonvapautta ja vanhempien oikeutta kasvattaaa lapsensa oman vakaumuksensa mukaan.
Katoliset ovat kauhuissaan.
Täytyy muistaa, että Italiassa kirkko ei ole valtion kirkko kuten Suomessa. Krusifiksit naulattiin kaikkien virallisten laitosten seinille vasta Mussolinin aikana. Ne poistettiin olojen normalisoiduttua Mussolinin pimeän fasistikomennon jälkeen, mutta jostakin syystä niitä ei huomattu poistaa koulujen seiniltä. Nyt se siis tehdään.
Suomessa lähes jokainen pitää luonnollisena tuomioistuimen ratkaisua. Jopa kiivaista italialaisista yli puolet kannatti krusifiksien poistamista Italian suurimman lehden Italian Corriera della Seran tekemässä lukijakyselyssä.
HS (5.11.) kyseli myös muutamalta Suomessa asuvalta italialaiselta asiaa. Kaikki kolme vastaajaa ymmärsivät asian niin, että krusifiksit kokonaan kielettäisiin ja pitivät asiaaa lähinnä jumalanpilkkana. Hartaina katolisina he olivat tyrmistyneitä.
Suomalaisvastaajat sen sijan ymmärsivät, että uskonnolliset symbolit eivät kuulu kouluihin. Koulun on oltava mahdollisimman neutraali opiskelupaikka nykyaikana, jolloin ihmisten vapaa liikkuvuus tuo erilaisia ihmisiä erilaisine uskontoineen maahan kuin maahan.
Sen sijaan ortodoksikirkon piispa, Helsingin metropoliitta Ambrosius edustaa tietämättömyyttä ja lapsellisuutta ihmetellessään: “Seurakuntasalit ja kirkot ovat julkisia paikkoja. Aletaanko jatkossa vaatia, ettei niissäkään saisi enää olla kristillisiä tunnuksia?”
Ambrosius ei taida muistaa, että hänen oma kirkkonsa edusti tiukkaakin tiukempaa pikkusieluisuutta kieltäessään isä Mitrolta kirkollisten tunnusten kantamisen EU-edustajaksi valinnan jälkeen.
Suomessakin on jo koettu ristiriitatilanteita koulujen uskonnonopetuksessa ja perinteisten joulujuhlien järjestämisessä. Nyt kun meillä ei ole vielä tehty kirkon ja valtion eroa, uskonto kuuluu peruskoulun opetusohjelmaan; annetaan myös mahdollisuuksien mukaan muiden uskontojen kuin luterilaisuuden opetusta. Islamin opetusta saavat ovat olleet tyytymättömiä.
Uskontojen kirjavuudesta johtuen olisi meilläkin parasta jättää uskonto kirkkojen opetettavaksi. Se olisi myös yksi keino säästää koulun vähiä varoja.
Uskonto monenlaisissa kristillisissä muodoissa kuuluu kulttuuriperinteeseemme. Sitä suuremmalla syyllä sen opettaminen kuuluisi kullekin kirkkokunnalla ja sen oppineille papeille tai vakaumuksellisille opettajille, ei kouluille. Perinne säilyisi kunkin kirkkokunnan kohdalla oikeaoppisena. Historian yhteydessä esille tulevat viittaukset eri uskontoihin riittävät kulttuuriperinnöksi uskonnottomille.
Tyylikkäästä tavasta tuoda uskonto esille on Keski-Suomen keskussairaalan hiljainen huone. Siellä ison kaapin ovet aukaisemalla löytää pienen alttarin risteineen, ovessa ortodoksinen ikoni. Voi myös hiljentyä sulkemalla kaapin ovet.
Samaan huoneeseen mahtuvat kaikki.
Posted by: tammikuu44 on: 04.11.2009
Nyt tiukkanokkaiset sukupuolieroja sillä silmällä katselleet tädit ovat vaatimassa, että vauvoja pitäisi sukupuoleen katsomatta kohdella tasa-arvoisella tavalla.
Tyttöjen ja poikien koulumenestystä tutkinut Elina Lahelma panee peliin kasvatustieteen professorin arvovaltansa puhuessaan, tuskin uskottavaan, mutta kuitenkin tiukkaan sävyyn siitä, että jo vauvaikäisten sukupuolieroja pitäisi hälventää.
Maailma on kovin kiperä ja kapera ja lisäksi sukupuolittunut. On tyttöjä ja poikia. Hyvä havainto kasvatustieteilijältä.
Jo vauvaiässä voidaan havaita tämä sukupuolinen ero. Kuitenkin sen havaitsee parhaiten, kun menee kauppojen lelu- tai lastenvaateosastolle: tytöille tarjotaan punaista ja pojille sinistä!
Sinisissä potkuhousuissa tyytyväisenä köllöttelevä miehenalku ei tiedä, että hänet on jo leimattu. Hänestä kasvaa siis poika, koulussa punahousuisia tyttöjä huonommin menestyvä. On siis jo korkea aika kieltää siniset potkuhousut, siniset tutit ja yleensäkin sininen väri lasten vaatteissa ja lastenhuoneisissa. Kunniaan siis Maon Pieni Punainen kirja ja punaliput heilumaan!
Jopa opetusministeri Henna Virkkunen ottaa kiireiltään tosissaan väitetyn sukupuolten välisen erottelun koulussa. Opetushallituksen pääjohtaja Petri Pohjonen on itse ottanut johdon työryhmässä, joka alkaa pohtia ja purkaa sukupuolierottelua kouluissa.
Samalla pitäisi todistaa, että kaikki tytöt eivät pärjää koulussa poikia paremmin, missä onkin kova homma. Uutisen mukaan (TS4.11.) hän ei kyllä vielä tässä vaiheessa ymmärrä sitä – siis ei ota kantaa - mikä kouluelämän tasa-arvoa muka eniten heikentää.
Onko vika sysissä vai sepissä vai onko tämä taas median vika kuten kasvatustieteiden tohtori Elina Lahelma väittää todeten, että mediassa koulumenestystä kuvaavat jutut korostavat sukupuolieroja voimakkaasti.
Nyt ei sitten hyvät journalistit panna yhtäkään juttua lehteen, jossa otsikossa kerrotaan poikien menestyvän tyttöjä huonommin yhtään missään!
Turun Sanomat onkin jo ottanut oppia ja otsikoi: Kaikki tytöt eivät pärjää koulussa poikia paremmin. Loistavaa! Asia korjaantui oitis.
Sen sijaan opettajankoulutuksessa voitaisiin ottaa käytäntöön mieskiintiöt. Saataisiin myös miesopettajia vahvistamaan poikien sinisissä sukkahousuissa heikentynyttä tasa-arvoa ja koulumenestystä!
Erityisesti raastaa nyt mieliä se, että PISA-tutkimus on todennut suomalaisten tyttöjen pärjäävän poikia paremmin lukutaidossa ja poikien hieman tyttöjä paremmin matematiikassa. Ratkaisu tähänkin on helppo: koulataan enemmän miehiä äidinkielenopettajiksi, tällä saralla on nykyään liikaa tätienergiaa, kuten ministeritasollakin.
Professoritason viisautta tähän loppuun:
“Kaikki me kuitenkin tiedämme, etteivät kaikki tytöt ole kaikkia poikia parempia koulussa.”
Että tässä nyt taas yksi työryhmä, jonka työn mielekkyyttä sopii epäillä.
Hauskempi oli takavuosien siveystyöryhmä, joka vaati Aku Ankalle housuja jalkaan.
Tasokasta!
Posted by: tammikuu44 on: 02.11.2009
“Minä en ole tehnyt mitään laitonta“, sanoi eräs tunnettu pääministeri jokunen aika sitten vaalirahoitussotkujen ja niihin liittyvien puukauppojen yhteydessä.
Kovasti tuntuu repliikki tutulta erityisesti jokaisesta opettajasta. Sanat ovat ensimmäisenä huulilla jokaisella koulukiusaamisesta tai muusta luvattomasta teosta kiinnijääneellä: “En varmaan heitellyt kiviä, en varmasti häirinnyt opetusta. En. Muutkin häiritsi, muutkin kiusasivat.”
Koulun terveydenhoitaja, koulukuraattori, luokanvalvoja, rehtori ja koulupsykologi tutkivat asiaa. Otetaan yhteyttä vanhempiin, oppilastyöryhmä kokoontuu. Lopputuloksena on, että kiusaajaa pitää ymmärtää, on niin huonot kotiolotkin, isä on työtön, äiti on löytänyt toisen miehen.
Alkaa kiusaajan ymmärtämisvaihe, uhri unohdetaan. Psykologit veisaavat samaa virttä kuin iltapäivälehdet: yhteiskuntarakenne, työttömyys, seksistinen mainonta ovat syyllisiä. Lasta ei saa syyllistää. Kiusaaja pääsee kuin koira veräjästä. Plus miinus nolla.
Mutta nyt kuuluu Ruotsista kummia!
Ruotsalainen teologian tohtori ja etiikan tutkija Ann Heberlein iskee kirjassaan Se ei ollut minun vikani pöytään uudet vanhoin totuuksin merkityt kortit: elämästään ja teoistaan ihmisen tulee itse ottaa vastuu, ihmisen on osattava tuntea myös syyllisyyttä pahoista teostaan.
On olemassa sekä oikeita että vääriä tekoja. On valittava oikeita.
Jos vaatii oikeuksia, täytyy huolehtia siitä, että osaa ottaa vastuun omista teoistaan, täyttää omat velvollisuutensa, ei polje toisen oikeuksia. Meidän tulee ennen kaikkea huolehtia niitten ihmisten oikeuksista, jotka tekevät velvollisuutensa. Jokaisen on saatava ansionsa mukaan.
“Ennen kuin panostamme kiusaajien oikeuteen oppia lukemaan—- meidän tulee huolehtia, että kiusatut ovat turvassa.” Väärintekijää on rangaistava, eikä rangaista uhria jättämällä asia puolitiehen. Kiusaajan on kannettava vastuu, opittava tuntemaan syyllisyyttä vääristä teoista.
Jos näin ei tapahdu, kiusattu jää käsitykseen, että hänestä ei välitetä, kiusaajasta kylläkin, tuskin hän on edes arvokas ihminen. Kiusaajasta tuleekin voittaja, luokan pomo.
“Jos ei ole syyllisyyttä ei voi olla vastuullisuutta“, kirjoittaa Ann Heberlein. On väärin ajatella, että jokainen ihminen on hyväksyttävä juuri sellaisena kuin on: emmehän toki voi hyväksyä esimerkiksi natsia tai rasistia. Vääryyksiä ei voi puolustella millään, ei edes sillä, että ne kuuluvat jonkin kulttuurin perinteeseen.
Olisiko tästä jotain opittavaa?
Ann Heberleinilla on paljon sanottavaa niin opettajille kuin virkamiehille, poliittisille päättäjille ja jatkuvan kasvun hurmiossa eläville suurille sekä pienille toimitusjohtajille ja guruille.
Taloussotkuista ja lamasta syytellään markkinavoimia ja yhteiskunnan rakenteita, kun pitäisi syyllistää ahneita päätöksiä tehneet ihmiset. Nykyiset talousopit jatkuvan kasvun vaatimuksineen, voittamisen ja kilpailun pitäminen ykköshyveenä kasvattaa myös irtisanomisilmoituksia jakavista pikkupomoista itsevarmoja hölmöjä. “Heikot sortuu elon tiellä“, olivat hänen viimeiset sanansa ennen infarktia.
Koulukiusaajaa kummempi ei ole valtaa omistavista se, joka omia etuja vaalien pyrkii entistä suurempaan tuloerojen kasvuun ja lisää näin yhteiskunnan pahoinvointia. Voitonhuumassakin on tunnettava vastuu.
Syyllisiä eivät ole työttömät, jotka kärsivät tehdyistä päätöksistä, syylisiä ovat ne, joille vastuu on annettu, mutta jotka eivät osaa sitä kantaa. “Vääryys on tehtävä näkyväksi“, kirjoittaa Ann Heberlein.
____________________
Ann Heberlein, Se ei ollut minun vikani. Vastuunottamisen taito. Atena 2009.
Posted by: tammikuu44 on: 30.10.2009
Mikä ihmeen pyhäinpäivä? Eihän nykyihmiselle ole mikään pyhää. Ennen sanottiin sunnuntaita pyhäpäiväksi. Sen erotti arjesta siitä, että kaupat olivat kiinni. Nykyään ne ovat auki. Paitsi nyt pyhäinpäivänä kaupat ovat vanhan tavan mukaan kiinni. Vallan merkillistä. Mikä nyt sitten on niin pyhää?
Miten joku pyhä voi sulkea kaupat – mitäs nyt tehdään, missäs nyt shoppaillaan, sieluni on rauhaton!
Kaikkien pyhien päivä. Pyhimyksiä, eihän niitäkään meillä ole, paitsi yksi värttinäluun palanen. Pyhän Henrikin värttinäluu, opetettiin koulussa, Lalli sitä vastoin oli ilkeä murhamies, konnien konna. Pyhimys on unohtunut, mutta Lalli elää.
Ostin etelänmatkalla luostarista ikonin, siinä on pyhimyksen kuva, joku pyhä mies. Athos-vuoren luostari on niin pyhä, ettei sinne pääse naiset ollenkaan – pienessä matkaikonissani on kuitenkin Kristuksen kuvaa vastapäätä Neitsyt Marian kuva.
Pyhä varmaan, tämä pienikin ikoni, vai pitäisikä vielä pyhittää, en tiedä. Kätevä keksintö kuitenkin: oliivipuinen, tulitikkurasian kokoinen ja näköinen ikoni aukeaa kuin ikkuna. Helposti, vanha keksintö.
Keskiviikkona olin vanhojen ihmisten kanssa retkellä, joka tehtiin Ruskolle, tutustuttiin Ruskon harmaakivikirkkoon. Raudoitetussa 40 kiloa painavassa arkussa monimutkaisen lukon takana säilytetään vanhoja ja arvokkaita kirkon esineitä. Hopeinen viinikarahvi ja kultainen ehtoollisastia. Pyhä kalkki!
Pyhät esineet on suljettu raudoitettuun arkkuun. Niitä ei sieltä varas saa, ei näe kukaan. Pyhä on piilossa, ulottumattomissa, poissa silmistä ja mielestä.
Näin meille on käynyt.
Pyhäinpäivänä menen naapurin 83-vuotiaan Jennyn kanssa viemään Jennyn miehen haudalle lyhdyn. Pimeydessä loistavat sytytetyt kynttilät, kiiltomatojen lyhdyt.
Kiiltomadot, jotka antiikin kreikkalaisille merkitsivät myös sielua. Meidän sielumme täällä. Yön pimeydessä jotain hiljaista valoa.
*
Posted by: tammikuu44 on: 29.10.2009
Estetiikkaa vasta-alkajille
Luento Turun yliopistossa 26.10.
Barokki
Estetiikka? Olemme tekemisissä filosofian osa-alueen kanssa. (Itse asiassa olen sitä epäillyt jo kauan. Kauhistuen katsoin aamupäivällä kirjakaupassa lähes tuhatsivuista opusta estetiikan filosofeista! Laskin sen käsistäni hellästi.)
Luennoitsija tiivistää: on taiteen filosofiaa ja esteettisen kokemisen filosofiaa. Platon ja Aristoteles ovat estetiikankin taustalla, Immanuel Kant loi pohjan nykyestetiikalle.
Sen olen ymmärtänyt, että tähän juttuun olennaisena liittyy taide. Niinpä kysyin jo jokin aika sitten viisaalta ystävältäni, joka työkseen luo taidetta, mitä taide on. Hän luetteli muutamia seikkoja siltä istumalta.
Tekijälle se on todellisuuden tutkimista eli pään ja muun maailman järjestelyä ja havainnointia, oivaltamista ja toisin näkemistä, luovaa leikkiä, kommunikointia, oman paikan etsimistä.
Kokijalle se on oivaltamista ja toisin näkemisen riemua, ajatusten jakamista eli vastaanottamista (tämä vaatii avointa mieltä muuten näkee oman itsensä minne ikinä katsookin!), oman paikan etsimistä, elämyksiä.
Siis selvisi sekin, miksi jokin teos tekee vihaiseksi: näemme vai oman itsemme, pyrimme tekemään teoksestakin oman itsemme kaltaisen, emme pysty näkemään mitään erilaista.
Samoja asioita liikkuu luennoitsijankin mielessä. Lähestymme barokin maailmaa taideteoksia lukien.
Siis barokkiaika; minua – katsojaa – ei nyt pidäkään silmällä mikään pyhä ja pyhien maailma, vaan ihminen asetetaan omaan katsojan asemaansa, esineet määräävät katsojan paikan. (Nykyäänhän ne määräävät kaikessa elämässä ihmisen paikan, vyöryvät yli.)
Tieto on valtaa! Mekanistinen luonnonkäsitys, luonto on objekti, jota tarkastellaan, ilmiöillä on syy ja seuraus, ihmisen olemukseen liitetään nyt tietoisuus: cogito ergo sum eli minä olen tietoinen, olen siis olemassa. Ajattelu on jotain enemmän kuin pelkkä tietoisuus.
Vielä keskiajalla ihmisen ruumis oli niin pyhä, että Fransiskus Assisilainen nuoli spitaalisen jalat.
Barokin aikana eli herra Gottfried Leibnitz, yleisnero. Olevaisen olemuksesta mies tuumi, että elollinen maailma muodostuu monadeista. Monadi on pieni maailmankaikkeuden peili. Nämä pikkupeilit ovat sielullisia, jakamattomia olentoja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Harmonia säätelee näiden liikkeitä. Myös Jumala on monadi , samoin ihminen.
Peili on monissa barokin ajan maalauksissa keskeisessä asemassa, siitä heijastuu koko maailma, pääkallo on yksi peili, siitä ihminen katsoo itseään. Mystiikkaa! Taiteen avulla kerrotaan jotain, mitä muuten ei voida: palava kynttilä heijastuu pimeästä peilistä ja tekee pimeää näkyväksi. Valo on olemisen symboli. Olennot tulevat tyhjästä ja katoavat tyhjään. Mystiikkaa!
Vihdoinkin jotain somaa: pöytäsommitelmat. Stilleben, asetelmat, joissa on pöydän täydeltä kukkia. Somia? Mitä näet? Näet: musta tausta, kirkasväriset kukat maljakossa, kuihtuneita kukkia ja terälehtiä pöydällä. Somaa, mummollakin on lähes samanlainen ristipistotyö itse ommeltuna vanhainkodin seinällä: kukkia mustalla pohjalla!
Todellisuus on kuitenkin tässä: pöytä on hautakivi, lasimaljakko vain heijastelee elämää, elämän ilot näyttäytyvät kirkkaissa väreissä kukkina, tuolla joku vielä nupullaan, tuossa himoittava kypsä mansikka, pöydällä elämän loppu: kuihtuneet terälehdet, mätä mansikka. Mustaa tuntematonta vasten elämän ihme ja sen riemut näyttäytyvät kaikessa loistossaan!
Soma ja siveältä vaikuttava asetelma muistuttaakin sinua elämästä, sen himoista ja elon hetkellisyydestä.
…tulemme tyhjästä ja katoamme tyhjään…
Posted by: tammikuu44 on: 28.10.2009
Turun kirjamessuilla tapasin runoilijan.
“Luultavasti en julkaise runojani koskaan”, hän sanoi,
“sellainen ei yksinkertaisesti kiinnosta minua.”
Kuka tahansa nykyrunoilija on lähes samassa asemassa, vaikka haluaisikin runojaan julki. Kustantajat eivät innostu.
Riesana runoilijalla on vielä kriitikko. Turkulainen nuori runoilija Timo Harju on yksi niistä viidestä nuoresta, jotka Jukka Petäjä yhtenä myttynä pesi kartulla kaltaten HS:ssa jokunen aika sitten.
Timo Harjun esikoiskokoelman nimi on Kastelimme heitä runsaasti kahvilla. Ostin kirjan Pienestä kirjapuodista Turusta. Siellä oli sitä yksi kappale, mutta kustantamo ntamosta saa yhdellä puhelinsoitolla uuden kappaleen myyntiin, lohdutti myyjä.
Ihastuin heti kanteen, se on maisema unen ja valveen välimailta kuin yllättävä muisto – yksinäinen lehmä, yksinäinen puu valonhohteessa. Tekijänimenä Tomasz Zaczeniuk.
Tämä saattaa olla maailman ensimmäinen runokokoelma, joka on omistettu elämänsä viimeisiä päiviä eläville vanhuksille. Tarkalleen sanottuna Luolavuoren vanhainkodin väelle. Timo Harju suoritti siellä siviilipalveluksensa.
Runoilija pystyy kertomaan asioita, joihin nykyisestä vanhustenhuollosta huolestuneet eivät kykene, joita säästöjä tekevät laskupäät eivät kiireissään ymmärrä. Vanhastaan runoilijat ovat nähneet ja tunteneet, ymmärtäneet selityksittä. Niin tekee nykyrunoilijakin.
Timo Harju ei sorru nyyhkytyksiin, hän tekee mitä on tehtävissä, tekee sen lämmöllä. Totuus on joskus julma, elämä on raadollista, vanhuus on julmaa. Vanhainkodissa rutiinit rytmittävät elämää. Kiusallista on unohtaa, mistä on tullut minne on menossa.
Lähteminen on sitä että halataan
kuin murskaantuneet mustikat.
Vuosi sitten tuon oven takana, varoitti
vanhainkodin johtaja, että nämä
vanhukset täällä
eivät ole
mitään suloisia mummoja ja pappoja.
Se oli ehkä vitsi.
Haluaisi että vanhainkoti aukeaisi
joo kaikki ovet raukeaisivat
ja mummot ja papat lepattaen ulos
ryppyineen rullatuoleineen
kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas.
Mutta eivät he juokse, siksi
tule katsomaan pilviä vanhainkodin käytävillä.
Timo Harjun runot ovat hiljaista, rauhoittavaa puhetta pelästyttävistäkin asioista. Ymmärrettävää, joskus hiukan salaperäistä tekstiä. Pitkätkään proosarunot eivät väsytä.
Vaikka runoilija elää ihmisjoukossa, joka osittain on jo unohtanut, mitä se elämä oli, syntyy ymmärtämisen hetkiä jokapäiväisten rutiinienkin parissa. Jopa humoristisia hetkiä. Pieniä asioita. Rutiineihin kuuluu myös kuolleen mummon löytäminen lattialta.
Vanhainkodissa kyselylomakkeella kysellään outoja asioita, vanhojen laulujen sanat muuntuvat ulkopuoliselle käsittämättömiksi.
Harjun runo parhaimmillaan on herkkä ja hauras kuin vanhus. Se on hetki todellisuutta, jossa eletään menneisyyttä ja nykyhetkeä tässä ja nyt:
Minä voin lypsää lehmät. Sinun ei tarvitse huolehtia yhtään.
Totta kai, heti täytyy lähteä. Minä lähden heti.
Voit ihan rauhassa juoda kahvisi ja syödä nämä lääkkeet.
Kyllä osaan lypsää, otan muistisi käsiini.
Vaikka olenkin poika. Älä mummo huoli.
Minä voi pyytää vaikka Leenaa mukaani, Leena on lypsänyt paljon.
Itke ihan rauhassa. Minä lypsän kyllä ne lehmät.
Timo Harjun runokirja on viesti maailmasta, joka on meidän jokaisen edessä: vanhuus ja kuolema – kivuliasta unohtamista, oman itsensä menettämistä, tuntemattomia pelkoja, itkua, johon ei tiedä syytä. Runoilijan kanssa tutustuin etukäteen paikkaan, josta lähteminen on suuri ilo:
Kompastut kaadut, et löydä kotiin,
kielesi holvit sortuvat. Puheen malja putoaa puusta
—–
Vai mitä täällä oikein tapahtuu?
heihei kumarahullut aamusi
heihei lotinasi
heihei suojaton sitkeytesi
heihei nimesi
heihei nimetön sinäsi
Kappas
komero pilvistä kirkas
saa kämmenet räpyttelemään
Heihei taivas ja meri, avarat kaislat
vessa ahdas, henkselit ahtaasti pöntössä, hei hei henkselit.
Ojennan kirjan niin kunnallisille päättäjille kuin kaikille kansanedustajille, rahamassien vartijoille. Huomaatte kuinka hyvin nykyrunoutta voi ymmärtää. Jos vain sydäntä on.
Posted by: tammikuu44 on: 25.10.2009
Tässä nyt puhutaan kuin paistetusta lampaanpäästä, kun alan puhua nykyrunosta. Enkä tarkoita ainoastaan itseäni vaan myös oikeita kriitikoita. Etunenässä HS:n kriitikkobesserwisser Jukka Petäjä. Mies teilaa samassa nipussa viisi esikoisrunoilijaa.
Kyytiä saivat jokunen aika sitten esikoisrunoilijat Kristian Blomberg, Teemu Helle, Timo Harju, Ville Luoma-aho ja Tuukka Terho.
Huono juttu. Iloinen olen vain siitä, että eipä nyt tarvitse lukijan hävetä tyhmyyttää nykyrunon äärellä, ei näytä kaikilla kriitikoillakaan rahkeet riittävän. Panenpa siis lusikkani tähänkin huttuun.
Kurjaakin kurjempaa on se, että nykyrunouden ystäviä on kovin vähän, ymmärtäjiä vieläkin vähemmän. Kovasti repivä kritiikki on myös omiaan lisäämään ihmisten ennakkoluuloja nykyrunoutta kohtaan.
Toivoisi myös, että kellään kriitikolla ei olisi selviä ennakkoasenteita kuten nyt Petäjällä, joka kuitenkin jossain määrin luokitellaan ammatti-ihmiseksi. Karhunpalvelus Petäjältä siis nuorille runoilijoille tässä kaikenkarvaisiin auktoriteetteihin aukottomasti luottavien maassa.
Moni Hesarin lukijoista uskoo, että kulttuurisivut on tarkoitettu kaikelle kansalle eikä vain pienelle eliittijoukolle. Niinpä kritiikinkin pitäisi olla sen mukaista eli vaikeita ja uusia asioita selittävää ja ovia aukaisevaa, perusteltua.
Hyvinkin usein kulttuurisivuja lukee sellainen puolikypsä täti-ihminen, joka haluaisi tietää edes jotain mahdollisimman monista taiteen alueista, nykyrunoudestakin. Jukka Petäjä lateli suupielet alaspäin ja nokka kippurassa ylimielisiä huomioita esikoiskokoelmista. Täti-ihminen ihmeissään.
Tulipa siinä Petäjä vahvistaneeksi oikein ukonköriläitten ennakkoluuloja runoudesta, niin vanhasta kuin uudesta.
Ei suomalais-ugrilaisiin miespäihin yksinkertaisesti mahdu, että kirjaksi voi painaa runoja, joista puuttuu loppusointu. Ja etenkin järki, joka ei ole koskaan eikä nytkään mahtunut tämänkään miehenjöllikän päähän.
Totta vieköön: päivälehden kritiikillä on yleisöä palveleva tehtävä. Sanomalehti poikkeaa kirjallisuuslehdistä, joissa kriitikot kirjoittavat asiantuntijoille, myös toisille kriitikoille. Päivälehtien lukijoina on varmasti melkoinen joukko esimerkiksi äidinkielenopettajia, jotka haluaisivat nopeasti hiukan valaistusta nykyrunosta, uusista runokirjoista aamukahvin ääressä. Levittävät sitten tietojaan eteenpäin.
Ja turha on nauraa maaseudun työväen- ja kansalaisopistojen runopiireillekään: siellä opitaan ainakin lähestymään nykyistäkin runoa -toisin kuin valtakunnankriitikko Petäjä – ja luetaan myös kritiikkejä, ostetaan runokirjoja.
Maaseudulla juuri “kulttuuritädit” lukevat päivälehtikritiikkejä. Eivät halveksi nykyrunojakaan, mutta ehkä alkavat epäillä kriitikkojen tietämystä.
Hyvälle kritiikille löytyy aina lukijoita. Oli kyse vaikka nykyrunoilijan esikoiskokoelmasta. Mutta kritiikki voisi olla hiukan monipuolisempi kuin tämä Jukka Petäjän hengentuote. Sehän muistuttaa väärällä jalalla ylösnousseen kriitikon aamuista kiukuttelu, kun talosta ei löydy viinan tippaa!
Posted by: tammikuu44 on: 24.10.2009
Tältä se näyttää ja tästä se alkaa:
Lapset kuuluvat leikkipuistoihin, joihin taideteollisen oppilaitoksen käynyt naissuunnittelija suunnittelee härvelin, josta lapsi pitää. Sitten tarvitaan peltisiä tynnyreitä, joista pohja on pois. Niissä lapsi haluaa ryömiä. Lapsi lyö kuitenkin nenänsä verille, kun liukumäki ei luista ja tikkuja jää pyllyyn. Onneksi on suojapuku, joka erityisesti hankaloittaa liikkumista. Isommat lapset ovat yöllä kakkineet karuselliin.
Lapsilta hyvin harvoin kysytään yhtään mitään, kun suunnitellaan lapsille tarkoitettuja leikkipuistoja tai tiloja. Vielä vähemmän lapset otetaan huomioon kaupunkisuunnittelussa. Silloin tällöin tosin koulujen suunnittelussa kysytään myös lasten toiveita, ajatellaan asioita lasten vinkkelistä. Mutta toteuttaminen maksaa. Antaa olla. Lapset sopeutuvat.
Koulujen pihat ovat rajussa käytössä ja siellä tapahtuu välitunnin aikana kaikenlaista, niin että ne perinteisesti pidetään askeettisina. Jotta valvonta helpottuisi. Suurien kouluyksiköiden syntyessä on turha toivoa, että pihat muuttuisivat viihtyisemmiksi.
- Ne rikotaan, sanoo puolet opettajista, jos joku opettajankokouksessa ehdottaa penkkejä pihalle. Kaikki maksaa liikaa.
Pienissä alakouluissa, jos sellaisia vielä on, on tilanne toinen. Voidaan suunnitella ja toteuttaa itse, apuna vaikka vanhempainyhdistys. Muutama iso kivenjärkäle jo käy kiipeilytelineestä, mahdollisuus heitellä koripalloa tai potkia jalkapalloa maaliin rauhoittaa kummasti.
Joskus yllättyy. On kouluja, jotka hankkivat jopa taidetta välituntialueelle. Mahdoton ajatus? Uskomattomilta näyttävät esimerkiksi lasikuituiset 1,20 metriä leveät ja 1,40 metriä korkeat kuusi haahkaa Kotimäen koulun pihassa Kaarinassa. Ne on luonut kuvataiteilija Reima Nurmikko. Linnuissa saa kiipeillä, niiden päällä on kiva istua ja lukea vaikka kirjaa.
Kokeneet opettajat ovat tietysti heti sanomassa, että taide helposti tuhoutuu välituntien kovassa käytössä. Kova käyttö on tässä taiteessa otettu huomioon. Linnut on muotoiltu 500 kilosta polyesterihartsia. Kesävieraiden varallekin on suunnitelma: linnut muuttavat kesäksi läheiselle Littoistenjärvelle.
Taiteilijan sanoma tulee kuulluksi: “Lintu symbolisoi vapautta. Haahkat tuovat tuulahduksen tärkeältä suojelukohteelta Itämereltä.”
Toinen esimerkki: Turun ympäristö- ja kaavoituskeskus ottaa lapset vakavasti Turun elävä keskus -hankkeessaan. Siihen liittyen on Sanna Forsell kartoittanut lasten, nuorten ja lapsiperheiden käsityksiä Turun keskustasta. Tutkimuksessa on ollut mukana mm. viisikymmentä 11-12-vuotiasta oppilasta keskusta kouluista. (TS 21.3.)
Suosikkipaikaksi koululaisten keskuudessa osoittautui uusi pääkirjasto, “koska siellä on mukavan rauhallista ja paljon kirjoja (sekä kahvila) Siellä minulle tulee aina mukava ja rauhallinen olo. Pidän siitä, että pääkirjastossa tuoksuu vanhalle paperille. Pääkirjasto sijaitsee Linnankadulla.”
Jospa lapsille pitäisikin tarjota paikkoja, joissa on hiljaista ja joissa voi olla kaikessa rauhassa…
…jossa haisee vanhalle paperille.
Siellä voi tietysti haista myös uudelle paperille. Mitä sanoo kirjailija?
Katso utelias täältä.
Posted by: tammikuu44 on: 23.10.2009
Kulttuuriministerimme Stefan Wallin on syntynyt hopealusikka suussa. Ruotsin kieli on pelastanut hänet monesta pahasta. Ei siksi, että hän itse osaa sitä vaan siksi, että suurin osa suomalasista ei sitä osaa. Siksipä hänen kannattaisi edelleenkin ajaa ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoisuutta kouluissamme. Säästyisi monelta pahalta.
Wallinille sattunut yksi munaus (en omelett) on jäänyt lähestykkänään suomenkieliseltä lehdistöltä huomaamatta. Suutuspäissään mies erehtyi äskettäin erottelemaan vuohet lampaista ja syyllistyi samalla pahanlaatuiseen yhden perusoikeuden, sananvapauden, loukkaukseen. Kulttuuriministerimme oli jossain välissä suivaantunut toimittaja Maria Gestrin-Hagnerin jutusta, jossa hän kuulemma “ironisella ja naurettavaksi tekevällä tavalla” suhtautui ruotsalaisen puolueen tulevaisuuskonferenssiin. Niinpä hän antoi toimittajalle porttikiellon puoluejohdon lehdistötilaisuuteen jokin aika sitten.
Siis yksi toimittaja ei saisi tietoa ollenkaan, koska on ollut tuhma. Ollut ironinen, näki asioita naurettavassa valossa, kaikki puoluepropaganda ei siis mennyt täydestä. Naisparka siis naureskeli isojen poikien tärkeälle tulevaisuuskonferenssille. Kaiken kukkuraksi oli ironinen. Siihen ei monet pysty. Wallin vielä pystyy, pystyi antamaan porttikiellon.
Wallinin hopealusikka suussa auttoi nyt taas kerran. Suomenkieliset toimittajat eivät päässeet jutun jäljille heti, koska kaikki olivat lukeneet lyhyen ruotsin ja kukaan ei ehtinyt kääntää Wallinin lausuntoa suomeksi. Asia kyllä noteerattiin viime viikolla ruotsinkielisessä lehdistössä.
Ja Wallin ehti perua koko kiellon ennen kuin valantehnyt kielenkääntäjä oli ehtinyt Wallinin sanat suomentaa.
Pienemmästäkin on älämölö noussut kuten Vanhasen lahosta päästä, nyt oli kyseessä oikein kunnon moka. Juhani Seppänen suomenkielisellä puolella Ilta-Sanomien kolumnissaan (23.10.) yrittää asiaa hiukan ruotia ja tökkiä.
Onneksi Wallin tuli nopeasti järkiinsä. Se on harvinaista ministeripiireissä tätänykyä.
Tuo sananvapauden rajoittamisen halu ja tiedon pimittäminen ja pihtailu ei sen sijaan ole ollenkaan harvinaista pienemmissä piireissä kuten esimerkiksi Mynämäessä. Kaikkiallahan on tuttua että kunnallinen päätöksenteko on niin salaperästä, että siitä ei ota selvää vanha Erkkikään, vaikka sitä itse kunnanjohtaja selittelisi paikallislehden kolumnissa.
Mutta kun paikallisen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen rehtori yrittää estellä yksityisen ihmisen kirjoittamista ja mielipiteensä esittämistä laitoksen toiminnasta paikallislehdessä, sitä voisi sanoa jo sanavapauden rajoittamisyritykseksi.
Päätän kirjoitukseni Juhani Seppäsen sanoja mukaillen ja muunnellen: yritys sananvapauden rajoittamiseksi on pienen paikkakunnan piirteistä se, josta vähiten pidän. Ja sen nimi on pelko.
Posted by: tammikuu44 on: 22.10.2009
Turun kouluissa käy tunteet kuumina. Turkulaisissa kodeissa käy tunteet kuumina. Turun ympäristössä käy tunteet kuumina. Nyt Turussa ensi kerran Suomessa koulun johdolta oikein oikeusistuimessa vaaditaan vastuuta yhdestä perusasiasta, opiskelurauhasta.
Turun käräjäoikeudessa luettiin keskiviikkona syyte virkavelvollisuuden rikkomisesta useammallekin Cygnaeuksen ruotsinkielisen alakoulun henkilökuntaan kuuluvalle.
Kyseessä on koulukiusaaminen, josta oppilas sai kärsiä koko alakoulun ajan. Syyte luettiin rehtorille, kahdelle opettajalle, terveydenhoitajalle ja ruotsinkielisen opetustoimen johtajalle.
Kiusatun äiti sanoo valittaneensa asiasta monta kertaa eikä häntä otettu tosissaan. Kahden lääkärin mukaan poika kärsii väkivallan aiheuttamista posttraumaattisista stressireaktioista ja voimakkaasta ahdistuksesta.
Cygnaeuksen koulussa on 540 oppilasta. Rehtoria syytetään siitä, että hän ei ole ohjannut riittävästi resursseja koulukiusaamisen kitkemiseksi ja sama koskee ruotsinkielisen opetustoimen johtajaa. Terveydenhoitaja ja opettajat eivät puuttuneet asiaan kyllin tiukasti heti alkuun, opettaja ei kertonut asiasta koulussa kiusaamisesta vastaavalle ryhmälle.
Siinähän sitä. Nyt on siis tiedossa vain muutama syytekohta. Helposti koulun ulkopuoliset langettavat tuomion sumeilematta. Tilanne on kuitenkin paljon kinkkisempi kuin miltä se syytekirjelmän mukaan näyttää.
Mitä todellisuudessa on tapahtunut? Nyt määritellään ja haetaan selviä ohjeita siihen, mikä on riittävää kiusaamiseen puuttumista, onko opettaja aina syyllinen, onko kiusattu aina viaton uhri, missä vastuussa kiusaajien vanhemmat ovat, voiko kiusatun kotioloissa olla korjattavaa?
Entä onko koko terveydenhoitajien, psykologien ja koulukuraattorien laumasta mitään hyötyä? Onko vuonna 1993 perustettu Kiusattujen tuki -yhdistys saanut aikaan enemmän hallaa kuin positiivista kehitystä kodin ja koulun välisessä yhteistyössä?
Pohtia kannattasi myös sitä, mitä saavat aikaan suuret koulukeskukset, jatkuva sijaisten käyttö, ylisuuret opetusryhmät, jatkuvat karsimiset ja säästöt.
Koulukiusaamista on saatu vähenemään vuonna 2007 alkaneella KiVa Koulu -ohjelmalla. Turun psykologian laitoksen ja Oppimistutkimuskeskuksen kehittelemä ohjelma on jo käytössä yli 2000 koulussa ympäri maan. Valtaosa kiusatuista oppilasta on todennut tilanteen parantuneen niissä kouluissa, joissa ohjelma on käytössä.
Yksi keskeinen seikka menetelmässä on se, että tapauksiin puututaan heti ja koulutiimi kokoontuu selvittämiskeskusteluihin tuotapikaa.
Asiasta kertoo Turun Sanomat
