Riikka Pulkkisen Totta on hänen toinen romaaninsa.
Riikka Pulkkisen romaani Totta on saanut kehuja yllin kyllin. Kirja on ollut Finlandia-ehdokkaana, sitä käännetään parhaillaan monille kielille. Kehukuoroon olisi houkuttelevaa yhtyä ja tunnenkin itseni petturiksi, kun niin en täydestä sydämestäni tee, vaan tiivistän: mielestäni Totta on viehättävä tyttökirja keski-ikäisille naisille.
Riikka Pulkkisen Totta on siisti, niin kiltti, että paikoin vaikuttaa tylsältä. Sitä voikin äidinkielenopettaja hyvällä omallatunnolla suositella jo yläkouluikäisille tytöille ensimmäiseksi aikuisten kirjaksi Tiina-kirjojen jälkeen. Kieli on helppolukuista perussuomea. Pitää kuitenkin nykynuorta opastaa varautumaan sen verran, että juoni ei juurikaan etene, polttopisteessä on taidemaalaripapparaisen lähes puoli vuosisataa sitten tapahtunut rakastuminen kotiapulaiseen. Tätä mittaillaan monen ihmisen mielikuvin.
Romaania on luonnehdittu sivistyneen ja valistuneen lukijakunnan viihderomaaniksi. Totta: kovin on mitäänsanomatonta suomalainen sivistys ja valistus niin kirjassa kuin todellisuudessa. Riikka Pulkkisen kuvaama psykiatri-taidemaalariperhe jälkeläisineen jää verettömäksi tasapaksuksi joukkioksi. Kuolemakin kohdataan asiallisesti.
Tarina on yksinkertainen kolmiodraama, joka kaivetaan menneisyydestä mummun tehdessä kuolemaa. Riikka Pulkkisen väläyttelee taitavasti tapahtumia kuolemaa tekevän isoäidin ja taidemaalaripapparaisen, lasten ja lastenlasten näkövinkkelistä. Ja tietenkin paratiisiin 60-luvulla lastenhoitajaksi hankitun käärmeen, Eevan, tuntemusten kautta. Kirjoittaja on sen verran nuori, että antoisa 60-luku jää kuitenkin harmittavan vaisuksi, siinä kirjoittajan kynnet lipeävät pahasti.
Totta-romaani jää selvästi toiseksi Helvi Hämäläisen aikoinaan myös suurta huomiota herättäneelle sivistyneistön kuvaukselle Säädyllinen murhenäytelmä. Hämäläisen teoksessa on ytyä, joka huumorin ohella Riikka Pulkkiselta puuttuu.
Helppolukuisia viihderomaaneja tarvitaan, sitä todistavat teoksen saaneet kiittävät arvostelutkin. Kirjan kevyestä elämän pohdinnasta naislukija löytää helposti jotain syvälliseltä tuntuvaa. Neljän päivälehden arvostelut luettuani minulle jäi sekava olo. En oikein tiedä, mitä on se, kun kirjailija “kuvaa tarkalla kynällä kerrostuvia ihmissuhteita” tai mitä tarkoittaa “ihmisessä piilevä särö, joka tulee esille toden ja kuvan leikkauspisteessä”? Arvosteluista olen kuitenkin viisastunut ja yritän ymmärtää, että Pulkkisen “kirjoituksen intensiivinen ote keskittyy henkilöhahmojensa herkkävireiseen tarkkailuun, mutta tekee sen vahvasti“. Lisäksi yritän hahmottaa, että “Totta on ennen kaikkea emotionaalinen itseymmärryksen suorapuheinen kuvaus.”
Arvostelija voi muotoilla viiltävän analyysinsä kirjailijan esittämän maailmanpolitiikan ja suuren rakkauden pökerryttävästä samankaltaisuudesta myös näin: “Yhteisen ja yksityisen hyvän rajankäyntikamppailu kääntyy kauniisti jälkimmäisen voitoksi, onhan mustikkapiirakan puolikas pöydällä aina olennaisempi kuin myllerrys maailmanpolitiikassa.” Jäin tässä miettimään, kääntyykö kamppailu myös pitsanpuolikkaan voitoksi.
Riikka Pulkkinen on taitava rakentamaan kertomusta ja vaihtamaan näkökulmia. Nyt kertomuksen sisältö vain jää vielä valjuksi henkilöiden ajatusten nuuskimiseksi. Joku arvostelija sen sijaan luonnehtii kerrontaa kauniisti sanomalla sitä eteeriseksi. Lukijat jäävät lukukokemuksensa jälkeen joka tapauksessa odottamaan: Totta-romaanista saaduilla runsailla kehuilla täytyy olla niin paljon nostetta, että ne antavat potkua seuraavaan kirjaan!
Hymyilevä eläkeläinen 
Luin juuri tuon kirjan ja olen hiuka n eri mieltä: romaanissa oli minun mielestäni kudottu hienosti ohuesta seitistä kiinnekohtia hyvin läheisessä symbioosissa eläneiden ihmisten välille, mutta se jättä paljon varaa omalle tulkinnalle. Etkö huomannut, että ihmisten muistikuvat sekoittuivat aivan tyystin romaanissa; oliko se Eeva vai Elsa, jonka kanssa vietettyjä hetkiä Eleonoora muisteli, oliko se Anna vai Eeva, jolle tapahtui niinkuin tapahtui; oliko se Anna vai Eeva, joka vietti vajaat pari viikkoa eteisen lattialla maaten kun mies ja tyttö hävisivät elämästä. Kuka oli kuka; juuri tässä on Totta-romaanin viehätys. Se ei ole helppolukuinen viihderomaani sanan varsinaisessa merkityksessä; sitä on helppo lukea, mutta miten sen tulkitsee. Itselleni jäi mopnia aukiolevia kysymyksi. Oli helppo samaistua joihinkin kirjan hahmoihin, koska siinä kuvattiin niin hyvin sitä, miten muistot tyntyvät tai sitten eivät. Kuka muistaa mitäkin ja haluaako muistaa vai onko jossain vaiheessa PAKKO muistaa. Mikä on totta, vai onko mikään.
Olet tietysti oikeassa siinä, että kukin muistaa mitä muistaa ja asiat sekoittuvat mielessä. Pulkkinenhan on hyvä luomaan kertomusta, nämä ihmiset vain jäivät jotenkin vieraiksi. Ja heppolukuinenhan kirja on, tulkitseminenkin oli helppoa. En vain voi ymmärtää, miksi jotain omaa napaa pitää sivukaupalla pohtia aivan kuin irrallaan koko maailmasta.
Uskon, että tämä Pulkkinen kirjoittaa vielä jotain räväkkääkin.
Totta on mielestäni hyvä esimerkki ns. epäluotettavan kertojan tekniikasta. Riikka Pulkkinen on aivan uskomattoman taitava kirjoittaja luodessaan tarinan, joka on helppolukuinen mutta samalla monitulkintainen ja ”epäselvä” jos niin halutaan sanoa. Meillä on nyt Suomessa kansinvälisen tason taituri romaanin rakentamisessa.
Oikein hyvä, että lukijoita riittää kaikenlaisille kirjoille, näille epäselvän tekniikan taitureillekin. Kuten sanoit Pulkkinen on taitava rakentamaan tarinan, vaikka sen sisältö jäisikin keyehköksi. Toisaalta: tällaista keveyttä on helppo lukea ja helppo tulkita miten kukin tykkää.
Olen tästä lukemastani ja kirjan saamista arvostelusta ynnä sinun kommentistasi niin innostunut, että täytyy lukea se Pulkkisen ensimmäinen (sehän on Raja?). Jos satut lukemaan tämän, kerro minulle, oliko se mielestäsi jotenkin erilainen tms. kuin tämä.
Odotan innolla Pulkkisen seuraavaa kirjaa, on hieno katsoa mihin suuntaan hän kehittyy.
Huvitti kovasti nuo kriitikkojen tekstien lainaukset, että on pakko lukea Pulkkisen Totuus.
Oli niissä yhteistä tekstien sekavuus, joten lienevät nuo kriitikot todella lukeneet sen kirjan eivätkä vain plaranneet sivuja sieltä täältä ja kuitanneet arvostelupalkkionsa, kuten toisinaan tapahtuu.
Olihan kysymyksessä sentään Finlandia-ehdokkuus.
Mielestäni kannattaa suhtautua erittäin kriittisesti näihin nykykriitikoihin, jotka yleensä haluavat osoittaa erityisesti omaa syvää tietämystään sekavia kirjoittamalla. Tässä Pulkkisessa olen haistavinani myös kustantajan halua brändätä nuori kirjailija jonkinlaiseksi syvälliseksi ihmismielen kuvaajaksi. On tietysti hyvä, että nuoria tuodaan esiin, mutta lukijat voisivat ajatella myös omilla aivoillaan eikä luottaa siihen, mitä joku kriitikko kirjoittaa.
Jokaisen kirjailijan pitää kestää myös lukijoiden ymmärtämättömyys, jokainen jonkin kirjan lukenut suhtautuu kuitenkin periaatteessa myönteisesti tuon kirjan kirjoittajaan. Niin kuin nyt Pulkkiseenkin.
Miten niin, Hymyilevä, ihmiset ”jäivät vieraiksi”. Juurihan moitit, että heistä kerrottiin ”napaan tuijottaen” liikaakin. Välillä tietysti kyllästytti se jauhaminen, mutta toisaalta: niinhän ihmisen ajatuskin toimii, pyörii, jauhaa, erehtyy harharetkille, palaa taas lähtöpisteeseen, kiertää, kaartaa ja höperehtii niitä näitä. Mistään ei saa selvää, niinkuin ei elämästäkään saa. Ei saa otetta, vaikka olisi kuinka räväkkää ja aitaa kaatuisi ja rapatessa roiskuisi.
“Ihmisessä piilevä särö, joka tulee esille toden ja kuvan leikkauspisteessä.” Tämä on kyllä hieman kryptinen ilmaisu, mutta jotenkin ehkä tästä juuri on kyse: toden ja kuvan leikkauspiste tarkoittanee mielestäni sitä, että kuva todesta on meillä kaikilla eri. Ja kun tämä kuva ja ns. tosi leikkautuvat toisiinsa, paljastuu meidän hauras kohtamme, musta piste, josta kukaan ei ota selvää, mutta kaikilla meillä se varmasti on.
Ihmiset jäivät vieraisi juuri siksi, että heidän pohdintansa ei jaksanut pitemmän päälle kiinnostaa, ajatukset voisivat liikkua muuallakin kuin omassa navassa ja tässä tapuksessa yhdessä ja samassa isoisän harharetkessä.
Ymmärrän kyllä, että kirjailija ihmettelee ihmisen omituisuutta, mutta tätähän kirjailijat ovat kautta aikojen ihmetelleet, joskus jopa tavalliset kuolevaisetkin. Pohdiskelun ympärillä voisi olla muutakin elämää.
Pulkkisen kirja on siis onnistunut siinä, että pystyy houkuttelemaan naisihmiset taas kerran ihmettelemään itseään. Miehet pelaavat mieluummin jääkiekkoa.
Tervehdys,
halusin lisätä tämän hyvän postauksen perään vielä näkökulman Pulkkisen kieleen:
http://koiranmutkia.blogspot.com/2010/11/kielen-kato-ja-kerronnan-lapinakyvyys.html
ja todeta, että noh, eipäs sentään naisitella – sukupuolestani huolimatta en pidä Tottaa kovin kummoisena taiteellisena saavutuksena.
Kiitosta, olen iloinen tuosta vinkistä blogiisi. Suosittelen kaikkille siellä käymistä ja sen lukemista!! Mies puhuu paljon, mutta asiaa!
Herra Koiramutka ei nyt suutu, ihan vain ärsyttääkseni laitoin sen mukaan sen naisittelun.
joo, koiranmutkia on oivallinen blogi, mutta ei suinkaan minun. vaan jonkun herran.
mun pulkkisjuttu on tässä
http://www.parnasso.fi/kritiikit/2010-12/totisen-saadyllinen-murhenaytelma/
Voi Maarit, hyvä että korjasit erehdykseni. Luin arvostelusi ja huomasin sinun olevan paljolti samoilla linjoilla kuin minäkin. Erityisesti ihastui huomioosi kirjan kielestä.
Suosittelen kaikille tuon sinun kritiikkisi lukemista. Nyt hyvän ja perustellun kritiikin voi lukea, vaikka Parnassoa ei tulisikaan kotiin, tuosta Maarit Pääjärven antamasta osoitteesta.
Kiinnostavaa! En ole lukenut Pulkkista, mutta joitakin muita suitsutettuja kirjoja, ja olen miettinyt miksi romaaneja niin usein rakennetaan tarkoituksellisen hämäriksi juoneltaan. Siksikö, että siten kevyt sisältö vaikuttaisi taiteellisemmalta, siis salonkikelpoisemmalta, ja itseään kunnioittavan lukijan olisi helpompi tykätä siitä. Kirjojen lukeminenhan on mitä suurimmassa määrin myös osa lukijan omaa identiteettityöskentelyä, ja omaa itsetuntoa voi huojuttaa lukea avoimen viihteellisiä teoksia. Onko siis syntynyt uusi kirjallisuudenlaji, kevyt kaunokirjallisuus, joka näyttää vakavalta kaunokirjallisuudelta siksi, että tarina kerrotaan tarkoituksellisen hämärästi? Sinänsä minusta hiukan ikävä huomata, että edelleen sanaa tyttökirja käytetään taideteoksen merkitystä kyseenalaistavassa mielessä. Tyttökirjojen kirjoittajana ja puolustajana ajattelen, että sen upeampaa ei maailmassa olekaan kuin onnistunut tyttökirja, aikuisille, tai vähän nuoremmille naisille.
Hei, älä huolestu: jokainen naisihminen arvostaa hyvin kirjoitettuja tyttökirjoja, ne olivat todellisia lukuelämyksiä aikoinaan minullekin! Kirjoitin tuon vertauksen tyttökirjoihin vain siksi, että Pulkkisen kirjan voi lukea samalla innostuneisuudella kuin aikoinaan tyttökirjoja, vaikka Pulkkisen kirjasta nyt puuttuukin se sydämestä lähtenyt lämpö. Se on muuttunut häräryydeksi tai ainakin sen rajamailla olemiseksi.
Tuossa määritelmässä kevyt kaunokirjallisuus sanot jotain hyvin olennaista nykykirjallisuudesta. Ja toden totta: aikuisille hyvin kirjoitettu tyttökirja on paljon antoisampi kuin hämärä tekotaide. (En nyt välttämättä viittaa tässä Pulkkisen teokseen!)
Luin muuten äsken hauskan novellikokoelman, joka sisältää nuorten kirjoittajien tekstejä. Kyseessä on Jukka Laajarinteen ja Harri Kumpulaisen toimittama opus Kertomuksia pimeestä. Siis loistavia nuoria kirjoittajia on, nämäkin kirjoittavat melko kummallista tekstiä mutta ei tekotaiteellista.
Tyttökirja keski-ikäisille naisille. Sinäpä sen sanoit ! Tosin nyt täytyy myöntää etten ole varsinaisesti lukenut kirjaa, selannut vain ja kun ei ole pakko lukea, jätin sille sijoilleen selausluettuani sitä jonkun aikaa.
Oletkos lukenut Rimmisen Nenäpäivän? Siinä sitä nimittäin riittää ihmettelemistä, äidinkielen opettajalle etenkin, ja tämä ihan huumorilla. Kirjoitan siitä ihan lähipäivinä blogiini, mutta juttuja kirjasta kyllä löytyy. Se on riemastuttava kirja ja ihmiskuvaltaan lämmin. En malttanut sitä lopettaa, viivyttelin sen kanssa ja luin hidastellen.
Vakavampi on sitten Hannu Salaman romaani, Sydän paikallaan, ja yhteiskunnallisempi, sekä tuimempi, mutta jotenkin samaa aihepiiriä tuo Rimminenkin pyörittää kertomalla ihmisistä jotka eivät ole keskiluokkaisia vaan melkoisen poispudotettuja ihmisiä., joita maassamme tällä menolla on aina vaan yhä enemmän.
Tältä istumalta menen ja ostan sen Nenäpäivän! Olen jo pidellyt sitä kädessäni, mutta saituuttani en silloin vielä ostanut. Jotain riemua ja lämpöä tässä kaipaakin. – Hyvää Uutta vuotta jo nyt!
Juu-u, samoin sinulle !
Nenäpäivän huumori tekee sydämelle ja sielulle hyvää, siihen voisi laittaa ”terveysvaikutteista” -tarran kanteen.
Toisaalta, jos näitä terveysvaikutteista leimoja kirjoihin ryhdyttäisiin laittelemaan, ihan tosissaan, niin sitten joihinkin saattaisi ilmestyä myös tekstejä joissa kerrottaisiin, että ”tämä vahingoittaa sinun ja läheistesi elämää”, – ja niin, sekin johtaisi sitten terveysterrorismiin…hmm, ei hyvä sekään.
Mutta se on hyvä kirja, kannattaa lukea.
Terveystarra ei ole ollenkaan hassumpi idea! Nenä päähän ja tarra rintaan.
Lainaan sen sitten sulta Hymy! Nakkaapa Nasse-nenä päähäsi ja ala valmistautua vuoteen 2011, jota taatusti on vieläkin hämärämpi kuin tämä päättymässä oleva kummallisuuksien vuosi, jolloin työväenpuolue Kokoomus yhtäkkiä kannattaakin esim. tasaveroa. Mikä neuvoksi?
Me pyyhimme takalistoamme kokoomuksella ja sen tasaveroehdotuksella: vaadimme lujaa progressiota verotukseen!
Punaisen nenän otamme päähämme uutena vuonna varmasti.
Mielenkiintoinen keskustelu teillä, hyvät ihmiset:D
Oikein hyvää uutta vuotta 2011<3
Hyvä, että tulit mukaan ja hyvää uutta vuotta!
Luin kirjan, kun sitä on kehuttu niin valtavasti. Ehkä odotukset olivat liian suuret, mutta kokemukseni oli ja on, että kirja on nuoren ihmisen kirjoittama vähän liian isosta aiheesta. Mieleeni nousi kerran jos toisenkin, että onpa lapsellista. Ehkä kirja ei vain sovi eläkeläiselle :-).
Saattaapi tosiaan olla niin, että eläkeläiset ovat sen verran maailmaa nähneet, että kovin lapsellinen lepertely ei uppoa. Mutta kyllä sitä sokeri vielä suussa sulaa ja joskus jopa naurattaa!
Hyvää Uutta Vuotta!
Tyydyn seuraamaan keskustelua sivusta, kun en ole Totta vieköön lukenut tuota kirjaa ja voipi jäädä lukemattakin. Sitä vähän ihmettelen, että Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ei ollut ehdokaslistalla.
Totta: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta olisi kyllä ansainnut edes sen ehdokkuuden!