Helikopterivanhemmat tulevat!

Tottahan toki vanhemmat haluavat pystyttää lapsilleen kivat tikapuut, joita pitkin on helppo kiivetä elämässä ylöspäin.

*

Hetkinen, nyt en ymmärrä! Siis helikopterivanhemmat? Kyllä,  sellainenkin termi  on olemassa, voimme   tietysti puhua myös curling-vanhemmista. Turun yliopiston taloussosiologian  opettajat Pekka Räsänen ja Outi Sarpila ovat napanneet nimitykset Amerikan ihmemaasta sikäläistä  meininkiä tarkastellessaan ja verratessaan sitä havaintoihinsa Suomessa. Luin loppiaisena heidän laatimansa artikkelin tästä helokopterivanhemmuudesta Turun Sanomista.

Kyse on ylihuolehtivista vanhemmista,  jotka aktiivisesti puuttuvat  jälkikasvunsa elämään ja opiskeluun. Tämmöisten helikopterivanhempien lapset ovat oppineet vuosien varrella  tietämään  oikeutensa ja velvollisuutensa ehkä eri tavoin kun muut opiskelijat. Curling-pelin tavoin lasten etenemisen tieltä vanhemmat pyrkivät pyyhkimään kaikki esteet.

Aiheesta Turussa on tehty viime syksynä opiskelijakysely.  Peräti 40 prosenttia vastanneista voitiin luokitella ainakin jonkin verran helikopterivanhemmuutta kokeneiksi. Erityisesti akateemisista kodeista tulleilla opiskelijoilla oli mainitunlaisia propelipäisiä vanhempia. Mutta näillä opiskelijoilla oli kuitenkin muita alhaisempi motivaatio opiskeluun. Yleensä he kertoivat olevansa erinomaisia opiskelijoita ja sanovat hanakasti mielipiteensä opettajilleen, mikäli ovat eri mieltä tehdyistä päätöksistä. Monet opiskelijat esittivät  toiveen, että  opetushenkilökunnan tulisi olla jatkuvasti  opiskelijoiden tavoitettavissa.

Ilmiössähän ei ole mitään uutta niille, jotka ovat toimineet opettajina peruskoulussa,  ilmiö on siellä  peräti tuttu.  Niin hienoa kuin kodin ja koulun yhteistyö teoriassa on, se on ollut omiaan kasvattamaan juuri tällaisia helikopterivanhempia, jotka puuttuvat asiaan kuin asiaan, soittelevat iltamyöhällä. Heidän kanssaan opettajaraukat ovat olleet vuosia helisemässä.

Jokaisella  opettajalla on kokemuksia siitä, että vanhemmat eivät ole tyytyväisiä lastensa saamiin numeroin, vaativat jopa silmät kirkkaina numeron korottamista. Muistan vuosia sitten  omilta opettaja-ajoiltani, kun  ensimmäisen ja onneksi  ainoan kerran  kohtasin  properlipäävanhemmuuden.  Neuvottelusta  lopputuloksen oli se, että ojensin vanhemmille arvostelukirjani ja pyysin vanhempia itse antamaan lapselleen numeron.  Tosin tunsin itseni tämän jälkeen vähintäänkin puupääopettajaksi.

Onko tosiaankin niin, että erityisesti akateemisen koulutuksen saaneet vanhemmat menettävät kaiken suhteellisuudentajunsa lastensa opintojen suhteen. Eivät ole sisäistäneet alkeellisintakaan  totuutta:

“Ei kannettu vesi kaivossa pysy!”